Plan for 2018, THE REVENGE is still going on:

1.9 Ruskamaraton
25.11 La Rochelle marathon

lauantai 2. tammikuuta 2016

Vuosi 2015

Taas on vuosi kulunut ja uusi aluillaan. Maratonharrastuksen puolesta vuosi 2015 oli sellainen, että ei paljon muisteltavaa jäänyt, ainakaan hyvää sellaista. Tästä tuli taas yksi vuosi lisää "niihin vuosiin" jotka haluaa pikemminkin unohtaa nopeasti. Muuta mukavaa vuoteen toki mahtui vaikka treeneistä ei mitään tullutkaan. Seuraavassa hieman yhteenvetoa vuoden 2015 tapahtumista, lähinnä siis surkuhupaisaa luettavaa. Koetan välttää turhaa paatokselisuutta, vaikka sitä voi täysin välttääkään.

Aloitetaan juoksukilometreillä

- tammikuu: 356km
- helmikuu: 187km
- maaliskuu: -
- huhtikuu: -
- toukokuu: 6km
- kesäkuu: 117km
- heinäkuu: 190km
- elokuu: 216km
- syyskuu: 222km
- lokakuu: 289km
- marraskuu: 234km
- joulukuu: 103km

Vuosi 2015: juoksua yht. 1920km

Lupaava alku

Marraskuun puolivälissä 2014 olin juossut Vantaalla Aktia Cupissa 10km 36.25. Pidin sitä erityisen hyvänä tuloksena koska en ollut sitä ennen treenannut omasta mielestäni mitenkään kummoisesti. Silti vauhtia tuntui löytyvän hyvin ihan muutaman kovan ja vauhdikkaamman treenin jälkeen. Tämän jälkeen kunto tuntui vain nousevan loppuvuodesta ja kun viime vuosi alkoi, olin vuodenaikaan nähden todella hyvässä kunnossa. Olin ilmoittautunut kesäkuussa juostavalle Liverpoolin maratonille. Olinkin vuoden alussa intoa täynnä. Juoksu kulki ja pitkän kevään aikana ehtisin hioa maratonkuntoni huippuunsa. Hieno suunnitelma, mutta sen toteuttaminen loppui jo oikeastaan ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Vammat riesaksi

Tammikuun lenkit sujuivat mukavasti, mutta helmikuun alkupuolella alkoi oikeaan nivuseen ja lonkan seutuun koskea juostessa ikävästi. Ajattelin sen olevan jotain lihastulehdusta, pahaa jumia tai vastaavaa. Välillä sain ihan hyvänkin lenkin juostua tuntemusten alettuakin, mutta puolivälissä helmikuuta oli pakko katsoa totuutta silmiin. Tuntuva kipu oli seurana levossakin. Kuntopyörän polkeminen ja crosstrainerin vatkaaminen sujuivat jotenkin, mutta kun tilanne ei alkanut kohenemaan, varasin ajan Sakari Oravalle. Sakke käänteli ja väänteli kinttua vastaanotollaan. Veikkasi jo ennen kuvaamista, että hyvin todennäköisesti nivusessa on jotain rikki. Mangneettikuvissa kävin maaliskuun alussa. Ennen kuin marssin kuvien tuomiota kuulemaan, elättelin vielä salaa toiveita, että tämä menisi hyvällä kuntoutuksella viikoissa ohi. Saken tuomio oli kuitenkin tyly ja selkeä: ilman leikkausta vammasta ei selvitä. Nivusen ja reisilihaksen kiinnityskohdassa oli repeämä ja jänne nivusessa oli mennyt jotenkin "vinksalleen". Olisin kuulemma voinut olla vaikka vuoden juoksematta, mutta silti vaiva ei olisi tullut kuntoon. Huhtikuun alussa, tarkemmin 7.4 menin sitten Sairaala Neoon Oravan ja Lasse Lempaisen puukotettavaksi. Itse operaatio sujui lekurien mukaan hyvin. Kunnolla lunta tupaa ja jäitä porstuaan tuli kuitenkin toipumisennusteen suhteen. Orava oli jo ennen leikkausta kertonut, miten turkasen hitaasti tällaiset nivusvammat usein paranevat ja teroitti tätä erityisesti leikkauksen jälkeen. Vaikka varovaista mummohölkkää saisikin aloittaa harrastamaan jo reilun 6 viikon kuluttua operaatiosta, saattaisi kunnon juoksu onnistua vasta kesän jälkeen.

Tuskaisen hidasta toipumista: kunto huononee ja paino nousee

Leikkausen jälkeen lojuin luonnollisesti sairaslomalla kotona. Tästä seurasi myös se, että paino nousi aivan tolkuttomasti. Koetin tolkuttaa itselleni että "älä syö koko ajan" mutta eihän se tällaiselle elämäntapa-ahmatille onnistunut. Kesäkuun alkuun mennessä massaa oli tullut 10kg lisää. Muistan kesäisen Skotlannin matkan jälkeen vaa´an näyttäneen juuri ennen juhannusta huippulukemina 88,2kg. Aloin lenkkeilemään varovaisesti ja lisäsin kertoja sekä matkaa vähä vähältä. Kuntohan ei nyt tietysti vielä mokomasta noussut. Kun sitten elokuussa koetin päästä hieman jo oikeaan rytmiin, jalat ilmoittivat painokkaan vastalauseen kovien penikkataudin oireiden kanssa. Myös nivunen antoi joskus kuulua itsestään ikävien vihlaisujen muodossa.

Uusi alku ja muutto Seinäjoelle

Syksyn mittaan oireet pikkuhiljaa hävisivät. Syyskuun lopussa pystyin jo tekemään lenkkiä aika hyvin. Olin kesällä hakenut Seinäjoelta uutta työpaikkaa, jonka myös lopulta sain. Ehdin siis asua Turussa vain 2 vuotta kun taas maisema vaihtuisi. Uusi työni alkoi lokakuun alussa, mutta Maija jäi vielä Turkuun toistaiseksi. Muutin tavaroitamme Seinäjoelle aina viikonloppuisin ja tämä aihheuttikin aika paljon ohjelmaa viikonlupuille aina joulukuun alkuun saakka kunnes Maijakin muutti Seinäjoelle. En tiedä oliko syynä tällainen hektinen elämänvaihe vai mikä, mutta lenkkeilyinto ei oikeen ottanut tuulta purjeisiinsa loka- ja marraskuussa. Motivaatio pikemminkin kynti alamaissa, vaikka luulisi intoa erittäin pitkän toipumisjakson jälkeen löytyvän. Varsinkin aamulenkeille herääminen oli tuskaisaa. Myös huono keli yms. seikat olivat "hyviä" tekosyitä jättää lenkki tekemättä. Nyt joulukuun alussa iski sitten riesaksi oikea hirmuflunssa. Sen kanssa taisteleminen kesti aina joulun alle saakka, eikä olo oikein vieläkään tunnu täysin terveeltä. Lekurihan totesi minulla juur kuun puolta väliä ennen pahan keuhkoputken- ja poskiontelotulehduksen. Pahimmat oireet ovat toki helpottaneet eikä olo ole enää sillä tavalla sairas / tukkoinen, mutta keuhkot tuntuvat jotenkin pihisevän edelleen tai ainakaan ne eivät pelitä ihan täydellä kapasiteetillaan. Lenkeillä hengitys vinkuu aika helposti ja ukko väsyy äkkiä.

Mitä tulevaisuudessa?

Vuosi meni siis jälleen kerran juoksutavoitteiden suhteen täysin penkin alle. Mokoma on momista takavuosista jo niin tuttua että enää en sitä sillä tavalla pahemmin jaksa hämmästellä. Ykköstoiveenani on nyt alkuvuodesta päästä kokonaan näistä viime aikojen taudeista eroon. En nyt millään kaipaisi tähän enää mitään influenssaa tai jotain ikävää jälkitautia riesakseni. Pakko myös myöntää, että motivaation kanssa olisi ehkä ollut ilman tuota tautiepisodiakin varmasti hakemista. Vastoinkäymisten pitäisi vain vahvistaa, virheistä oppia jne. mutta kaikkien näiden turkasen ongelmien jälkeen on väkisin tullut mieleen ajatukset: "Onko tässä mitään järkeä?" ja "Tuleekohan tästä enää koskaan mitään?" Edellä mainitut ajatukset eivät ole tulleet seuraksi tämän vaikean vuoden takia, vaan koska tuo kulunut vuosi ei ollut mitenkään harvinainen kohdallani. Ehjät ja terveet vuodet ovat pikemminkin olleet kohdallani suuria harvinaisuuksia. 2009 jälkeen oli toki monta vuotta ilman isoja vammoja, mutta noihinkin vuosiin osui kaikenlaista harmia, kuten pitkä mykoplasman / keuhkoklamydian kanssa taistelu kevääseen ja alkukesään 2011 sekä hirmuinen influenssa kevääseen 2012. Olisiko nyt liikaa pyydetty terve ja ehjä treenivuosi?

Vaikka välillä tulee mieleen ajatus lyödä lenkkarit naulaan, niin tuskin sitä ihan vielä olen valmis tekemään. Into testata omia rajoja löytyy kuitenkin taustalta edelleen. Jos vaan pysyn tässä terveenä ja ehjänä, niin ehkäpä motivaatio kunnon treenaukseenkin taas löytyy. Yksi asia on varmaa: menen eteenpäin askel kerrallaan enkä puhu mistään tuloksista vielä pitkään aikaan. Eihän sitä kirkkoakaan viikossa rakennettu.

Kuva edelliseltä maratoniltani, Kankaanpäästä syksyltä 2013. Ehkäpä vielä joskus...


2 kommenttia:

  1. No niin, samanlaisia fiiliksiä tässäkin blogissa. Samat kysymykset sitä itselläkin mielessä pyörii :) Oma motivaatio oli kaivettava puntarin näytöltä (jälleen kerran) ja sieltähän se sitten löytyikin.. nyt sitä treenaa laihtuakseen ja sen jälkeen sitten ehkä kunnonkohotusmielessäkin jossain vaiheessa vuotta :D

    Tsempit sulle ja toivotaan terveitä jalkoja meille molemmille :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mikko! Jospa se aurinko vielä paistaisi risukasaankin.

    VastaaPoista