Kestävyysjuoksuharrastus, osa 4: 2000-luvun jälkipuolisko

Jatketaampa taas menneiden muistelua. Osa 3 päättyi siis vuoteen 2003. Olin opiskellut siinä vaiheesa Jyväskylän yliopistolla 3 vuotta. Nuo vuodet olivatkin aika hurjia kaikkien opiskelijaelämän tarjoaminen rientojen muodossa. Paljon olin myös saanut uusia kavereita, joista eräät ovat säilyneet näihin päiviin saakka hyvinä ystävinä. Kesällä 2003 olin muuttanut myös yhteen asumaan erittäin mukavan naikkosen, Maijan kanssa. Elämä oli siis kaikin puolin mallillaan.

Juoksukunto oli kesällä 2003 usean vuoden tauon jälkeen taas hyvä. Lenkkikenkien ulkoilutus maittoi taas, vaikka välillä tuli kavereiden kanssa melskattua erinäköisten illanistujaisten ym. muodossa. Kun kesätyöni Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa päättyi syksyn koittaessa ja uusi lukuvuosi Jyväskylän yliopistolla alkoi, olin intoa täynnä vähän joka asiaan. Syyslukukaudella suoritin opintoja todella ahkerasti, lenkkeilin paljon, olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa jne. Yliopistolla toimin myös liikuntavalikokunnan jäsenenä ja Jyväskylän kaupungilla kulttuurilautakunnan jäsenenä. Tekemistä oli siis yllin kyllin, mutta en muista koskaan kokeneeni itseäni tuolloinkaan mitenkään ylikuormittuneeksi. 

Päätettiin mennä Maijan kanssa kihloihin itsenäisyyspäivänä 2003, vaikka olimme asuneet yksissä vasta kesästä saakka. Hänen kanssaan elo oli mutkatonta ja mukavaa kaikella tavalla, joten miksipä ei. 

Vuodet 2004-2005

Vaikka juoksin ja treenasin muutenkin kohtuullisen paljon, ei hommassa jotenkin ollut sellaista tavoitteellista otetta vuonna 2004. Kunto oli kyllä ihan hyvä, mutta halusin tuolloin tehdä vähän kaikenlaista kivaa, joten en fokusoitunut treenaamaan minkään tavoitteen eteen vielä. Mielessä kyllä oli, että maraton olisi kiva juosta, mutta en halunnut lähteä sitä vain läpi lompottamaan. Kunnon pitäisi olla sellainen, että kunnon tulos olisi mahdollinen ja sellaisena pidin 3 tunnin alittamista. 

Kesän 2004 vietin viimeisen kerran töissä Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa. Olin siellä nyt jo neljättä kesää kartoitushommissa ja ne sujuivat jo vanhalla rutiinilla. Syksyn koittaessa olin saanut opinnotkin yliopistolla siihen malliin, että pääaineesta olisi enää syventäviä kursseja tehtävänä. Into juoksemiseen oli myös tapissaan ja kun vuosi 2005 vaihtui, päätin että tänä vuonna juoksen maratonin. Paikaksi mietin lokakuussa juostavaa Amsterdamin maratonia Hollannissa. Serkkuni oli perheensä kanssa muuttanut pari vuotta aikaisemmin Haagiin, joten pohdin tehdä hänen luo loppusyksystä vierailun ja samalla juoksen maratonin. Amsterdamin maraton houkutti oikeastaan kolmesta syystä: 1. serkkuni asui Hollannissa 2. Amsterdamin maratonin reitti oli lukemani ja kuulemani mukaan huippunopea 3. lokakuussa Hollannissa olisi kelin puolesta täydelliset olosuhteet kovan tuloksen tekemiseen. Tuosta viimeksi mainitusta syystä eivät esimerkiksi kesäkuun alussa juostava suomalaisten kestosuosikki Tukholman maraton tai tuolloin vielä elokuussa järjestetty Helsinki City maraton houkuttaneet yhtään. Niissä kun oli hitaampien reittien lisäksi konkreettinen riski joutua juoksemaan esimerkiksi hirveässä helteessä. 

Kunto nousi ihan hyväksi kevään 2005 aikana. Kesän korvalla säären etuosa alkoi kuitenkin kipuilla ikävästi. Kipu oli välillä pistävää, erityisesti lenkkien alussa, mutta helpotti jotenkin lenkin edetessä. Elikkä siis typeränä jatkoin treenejä entiseen mallin maailman ajatuksella "sillä se lähtee millä on tullutkin". No eihän se nyt tietenkään niin mennyt, kuten ei koskaan ole mennyt tuon jälkeenkään. Kipu yltyi alkukesästä entisestään ja kohta koipeen koski koko lenkkien ajan melkoisesti. Siltikään en suostunut juoksusta vielä taukoa pitämään, vaan hammasta purren väänsin kilometrejä tauluun. Parit suunnittelemani kisat kuitenkin skippasin kun hirvitti niin kipeällä jalalla lähteä kisaa juoksemaan. Kohta homma oli kuitenkin siinä pisteessä, että kinttua särki levossakin likipitäen koko ajan, välillä oikein huolella. Tympääntyneenä marssin lääkäriin selvittämään mikä oikein oli vialla. Jo röntgenkuvissa näkyi oikean jalan sääressä paha rasitusmurtuma. Koska olin kipeällä jalalla jatkanut jääräpäisesti treenaamista, se oli lekurin mukaan pahentanut tilanteen siihen pisteeseen, että koivella ei juostaisi koko kesänä. Plääh! Maratonprojekti siltä vuodelta loppui siis siihen paikkaan. Kaiken huipuksi kesä pitäisi kitkutella ilman lenkkejä!! 

Tietenkin korpesi ja paljon, mutta onneksi elämässäni oli paljon muutakin tekemistä ja suunnitelmia. Kesäksi 2005 olin saanut työpaikan Valio Oy:n Jyväskylän tehtaalta. Homma oli kolmivuorotyötä mallilla 2 aamuvuoroa (6:00-14:00) + 2 iltavuoroa (14:00-22:00) + 2 yövuoroa (22:00-6:00), joiden jälkeen tuli aina 4 vapaapäivää. Tämä rytmi tuntui sopivan itselleni aika hyvin. Elokuussa 2005 oli tiedossa myös omat häät. Olin edellisenä vuonna Maijaa kosinut ja hän vielä vastasi myöntävästi :) Jyväskylän Taulumäen kirkossa sanoimme siis alttarilla kyllä toisillemme 13.8.2005 ja häitä juhlittiin Jyväskylän yliopiston Agora-rakennuksen salissa. Loppujen lopuksi siis kesästä 2005 tuli oikein mukava, vaikka haaveet maratonin juosemisesta piti tuon vuoden osalta haudata ja juoksuharrastus oli vaivan takia katkolla oikeastaan koko kesän.  Syksyllä aloittelin sitten uudelleen lenkkeilyn ja loppuvuodesta se sujui muistaakseni jo ihan hyvin. 

Vielä uusi suunta opiskeluun ja työelämään

Kun olin Jyväskylän yliopistolla opiskellut 6 vuotta, olivat opintoni likipitäen loppusuoralla. Tahti vaan oli parin edellisen vuoden aikana jo ollut niiden edistämiseksi todella verkkainen, suoraan sanottuna olin muuttunut opiskelijana laiskaksi. Tämä johtui osittain myös työstäni Valion tehtailla, joissa olin määräaikaisen kesätyön lisäksi hommissa myös muina aikoina ns. "kutsuttaessa" - sopimuksella. No soittoja talvellakin töitä tekemään tuli niin paljon, että olin huomattavasti enemmän töissä kuin opiskelin. Tietenkin rahallisesti tämä sopi, koska opintotuella tai vastaavalla eläminen ei oikein houkuttanut. Opintotukikuukausia minulla oli edelleen käyttämättä, koska en niitä aikaisempina vuosinakaan juuri töiden takia ollut läheskään aina tarvinnut.  

Vuonna 2005 olin kunnolla alkanut pohtia valmistumisen jälkeistä aikaa, eli työuraa. Pääaineeni taloushistoria tarjosi yhdeksi vaihtoehdoksi historian opettajan ammatin, mutta toki muutakin oli tarjolla. Opettajan homma ei vaan jotenkin houkuttanut, tutkijaksi en halunnut historian pariin ryhtyä ja muutenkin olin vähän tuuliajolla, että mitähän tässä nyt pitäisi alkaa oikeasti tekemään. 

Poliisin työ alkoi ammattina kiinnostamaan loppuvuodesta 2005 ihan kunnolla ja päätin hakea poliisikouluun. Toki tämä oli ollut mielessä aikaisemminkin, mutta konkretisoitui tässä kohtaa. Kävin alkuvuodesta 2006 Tampereella pääsykokeissa ja aloitin poliisin 2½ vuoden opinnot syksyllä 2006. Poliisin perustutkinnon suoritin valmiiksi alkuvuodesta 2009, jonka jälkeen olenkin työskennellyt talousrikostutkinnan sektorilla. Olen aina välttänyt työstäni kertomista sosiaalisessa mediassa ja myös tässä blogissani, joten en siitä tässäkään enempää mainitse. Riittäköön tämä maininta, että olen toiminut poliisiksi valmistuttuani talousrikostutkinnan parissa, joskin vietin yhdessä välissä 4½ vuotta ulosottoviraston palveluksessa. 

Polvivaivat kiusaavat

Palataanpa juoksuharrastukseen, jonka kaikesta rönsyilystäni huolimatta pitäisi olla edelleen tekstin punainen lanka ;) Vuosi 2006 sujui hyvin. Kisoissa en kuitenkaan käynyt lainkaan, koska tarkoitus oli rasitusmurtumasta toivuttuani ottaa asiat maltillisesti. Ajatukseni oli vuoden 2006 aikana saada kuntopohja rautaiseksi ja nostaa sitten seuraavan vuoden aikana suorituskykyä astetttain kohti Amsterdamin maratonin, joka uuden pläänin mukaan olisi kalenterissa lokakuussa 2007. Heti vuoden 2007 ekoina päivinä tuli kuitenkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Polvessa rusahti lenkillä ikävästi ja sitä seurasi melkomoiset kivut. Hieman koetin taas juoksua jatkaa, mutta nyt kipu oli heti kättelyssä sitä luokkaa, että varasin pian ajan tutkimuksiin. Jotainhan siellä oli rikki ja lisäksi arpikudosta paranemista estämässä. Tähystysellä kuitenkin hommasta selvisin, mutta juoksun sain unohtaa useaksi kuukaudeksi. 

Taas sapetti! Vaiva lopetti tylysti maratonharjoittelun. Kevät 2007 meni korvaavien treenien parissa kun sain taas lekurilta luvan alkaa jotain tekemään. Seuraavat puolitoista vuotta olivatkin melkoista vuoristorataa. Jompi kumpi polvista meinasi olla tuon tuostakin kipeänä. Peruslenkkeilyä ne kestivät kyllä hyvin, mutta aina kun aloin tehdä vauhdikkaampia harjoituksia, ilmeni kipeytymistä ja ongelmia. Lopulta keväällä 2008 menin tutkimuksiin Jyväskylän yliopiston yhteydessä olevaan Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskukseen. Siellä sain ison pläjäyksen tietoa ja aloin ymmärtämään ongelman laajuuden. Ensiksikin kärsin lattajalkaisuudesta. Se puolesta johti siihen, että kovempaa juostessani polveni kiertyi sisäänpäin ikävähkösti. Toisekseen lihastasapainoni oli heikohko. Myönnän auliisti, että noina vuosina en ylipäätään lihaskuntooni ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota, vaikka olisi tietenkin pitänyt. Lisäksi kroppani oli kuulemma luontaisesti "vino", eli lihaskunnosta huolehtiminen korostuisi entisstään vammojen ehkäisyssä. 

Maratonin juokseminen kiinnosti ja paljon! Niinpä aloin jumpata ja muutenkin parantaa lihakuntoani huomioiden juoksun kannalta mahdollisia vammoja tuovia juttuja paremmin jne. Polvet kiusasivat kivuillaan vielä kesällä 2008 aika paljon, mutta pikku hiljaa touhussa näkyi valoa tunnelin päässä. Amsterdamin maraton syksyllä 2009, oli uusi plääni!!!

Vuosi 2009

Olin asunut joitakin pätkiä lukuun ottamatta Jyväskylässä kesästä 2000 saakka, mutta vuoden 2009 alussa muutin työn perässä Vantaalle. Asuimme Kartanonkoskella, joka oli lenkkeilyn kannalta todella unelmaista seutua. Vantaajoen varsi, Paloheinä, Keskuspuiston polut ja monet muut tulivat pian tutuiksi. En ollut vuosikausiin käynyt missään juoksukisassa, koska vaivat olivat kiusanneet pahasti ja ei myöskään huvittanut noina vuosina ihan rapakunnossa lähteä kisaa juoksemaan. Heinäkuun lopulla osallistuin Turun lähellä järjestettyyn Mansikkahölkkään (10km). Olin temponut alle melkomoisen kova treeniviikon, eli terävyys ei kisaan lähdettäessä ollut mitenkään kummoinen. Loppuaikani 37.21 oli ihan mieltä tyydyttävä. Pohdin, että tästä on hyvä alkaa kuntoa lokakuun maratonille rakentaa. 

No taaskaan ei mennyt niin kuin Stömsössä! Lonkka kipeytyi pirullisesti loppukesästä. Juoksu oli pakko laittaa tauolle. Marssin työterveyteen vaivaa kitisemään ja laittoivat lähetteen fyssarille + jollekin toiselle spesialistille. Sain diaknoosit, kävin fyssarilla ja tein kuntouttavia treenejä. Kivut eivät vaan millään alkaneet hellittää. Lopulta tuskastuin ja varasin ajan Ilkka Räsäselle, jonka tiesin monen juoksukaverin kertomana olevan melkomoisen guru-ortopedi jalkavaivojen suhteen. Ilkka suoritti tutkimukset ja totesi mulle, että ei vaiva ole kyllä ollenkaan näistä seikoista johtuva, mitä mulle aikaisemmin tutkimuksissa oli todettu. Johan pomppasi! Sai olla viimeinen kerta kun kuuntelin minkään urheiluvamman suhteen puoskareita! Olin jo opiskeluaikana törmännyt yleislekurien osalta melkomoiseen puoskarointiin ja tämä katkaisi kamelin selän lopullisesti. Ilkalta sain uudet ohjeet, kävin hyvällä kiropraktikolla muutaman kerran ja kivut alkoivta pikku hiljaa hävitä. 

Kun toivuin lonkkavaivastani, karistimme syksyllä Vantaan tomut taaksemme, vaikka emme olleet kaupungissa asuneet kuin about 8 kuukautta. Muutimme Kainuun korpien kuiskintaa kuuntelemaan. Tai emme me nyt ihan korpien keskelle menneet kun uusi kotikaupunkimme oli Kajaani. Ostimme omakotitalon vain 2km Kajaanin keskustasta, eli asuinpaikkana ihan mukava. Treenit alkoivat taas kulkea. Kainuussahan oli monipuolista maastoa ja reittejä lenkkeilyyn vaikka millä mitalla. Lisäksi Oulujärvi, Vuokatti ja Sotkamo upeine luontoineen ovat vain kivenheiton päässä Kajaanista. 

Uudelle vuosikymmenelle

Kun vuosikymmen vaihtui, olin luottavainen. Maratonin juokseminen kunnon tulokseen oli ollut mielessä nyt jo useita vuosia, mutta vammat, jotka kaiken kukkuraksi olivat useasti aiheutuneet tietämättömyydestä sekä omasta typeryydestä, olivat estäneet viivalle saakka pääsemisen. Elämä muuten oli sujunut mukavasti: minulla oli kiintoisa työ, hieno elämänkumppani rinnallani, mukavia kavereita ja paljon kiinnostuksen kohteita. Maratontreenit oli ainoa isompi asia, joka oli kyntänyt edelliset vuodet sangen mollivoittoisesti. Vuosi 2010 toi tähän kuitenkin kauan kaivatun muutoksen. Kirjoittelen tästä lisää seuraavassa osiossa... 

Kestävyysjuoksuharrastus, osa 3: Hurjat opiskeluvuodet

Tämän historiikkini lapioimisessa jäin edellisessä osassa vuoteen 2000. Vaikka tarkoitus näissä on kirjoittaa elostani lähinnä kestävyysjuoksuharrastuksen näkökulmasta, ei kaikkea muuta elon tielle sattunutta oikein voi sivuuttaa, muuten tarinasta ei saa oikein ehyttä. 

Pois kotikonnouilta

Elämäni oli noudattanut samaa käsikirjaa, mitä varmaankin suurimmalla osalla suomalaisista miehistä on tehnyt: käydään koulut + armeija ja sitten muutetaan pois kotoa vanhempien hellästä huomasta. Naispuoleisethan yleensä "lentävät pesästä" jo miekkosia aikaisemmin juuri tuon armeijan takia, toki itsekin tunnen aika monta varusmiespalveluksen suorittanutta naista. 

Vuosi 2000 oli itselleni merkittävä. Armeija oli käyty ja Jyväskylän yliopistosta olin saanut opiskelupaikan. Olin asunut Keuruulla koko ikäni, mutta nyt oli aika muuttaa uusiin kuvioihin. Jo pienestä pitäen olin pinnokas kohtaamaan uutta. Aikanaan olin intoa täynnä kun koulu muuttui Kalettoman ala-asteesta Keuruun yläasteeksi, vaikka toki kyläkoulussakin viihdyin hyvin. Lukiovuosina sitä alkoi sitten tosissaan pohtia muuttoa pois kotoa, kunhan koulun saa kunnialla suoritettua loppuun. Ei siis liene yllätys, että kesällä 2000 olin intoa täynnä uuden edessä. 

Vanhempani halusivat tarjota minulle mahdollisimman hyvät lähtökohdat opiskeluvuosiin ja auttoivat minua hankkimann Jyväskylästä oman asunnon. Sen hankinnassa kävi aivan järjettömän hyvä tuuri, eli siis hyvä asunto hyvällä sijainnilla ja vielä törkeän edullisesti edellä mainittuihin seikkoihin nähden. Kokonaisuutena voin lapsuus- ja nuoruusvuosistani sanoa, että eipä sitä parempia eväitä juuri omaan eloon voi saada kuin mitä olin itse kotoani saanut. Siitä voin vain ja ainoastaan olla vanhemmilleni kiitollinen. 

Muutto Keuruulta Jyväskylään

Kesällä 2000 oli siis kuviot valmiina elon seuraavaa etappia varten. Kämppä oli Jyväskylästä hankittu ja syyskuun alussa alkaisi opinnot Jyväskylän yliopistolla. Kuten edellisessä osiossa kerroin, sairastin hiivatin pahan myyräkuumeen keskikesällä, joka oli estänyt juoksuharrastuksen ja muunkin liikunnan tehokkaasti koko kesältä. Elokuussa kuitenkin toivuin jo suorittamaan kevyttä liikuntaa. Romut raahasin uudelle asunnolleni Jyväskylään hyvissä ajoin elokuuta, koska elokuun lopussa lähdin Keuruun seurakunnan ja Keuruun ladun järjestämälle vaellusreissulle Kilpisjärven upeisiin maisemiin käsivarteeen. Retkeily ja vaellus Lapissa on myös kuulunut kiinnostuksen kohteisiin pienestä pitäen ja olin jo tuohon aikaan tehnyt monia noin viikon mittaisia vaellusreissuja eri puolilla pohjoista. Tällä kertaa kävelin kahdestaan erään puolustusvoimien everstiluuntantin kanssa. Jälleen kerran retki oli upea hienoissa käsivarren puuttomissa tunturimaastoissa. Suomen korkeimmalle kohdalle Haltille olin tehnyt jo viikon vaelluksen elokuussa 1997, joten nyt kiertelimme hieman eri seutuja. Maisemaahan tuolla seudulla kyllä riittää koluttavaksi. Kun kotiuduin takaisin tuolta reissulta, muutin lopullisesti Jyväskylään oikeastaan saman tien. 

Opintojen ja erityisesti opiskelijaelämän aloitus

Jyväskylän yliopistoon astelin sisään syyskuun alussa 2000. Pääaineeni oli siis tilastotiede, mutta lähdin opintoja tekemään hieman sillä ajatuksella, että katsotaan mitä kaikkea kiintoisaa sitä keksii. Välittömästi tuli tietenkin tutustuttua uusiin opiskelutovereihin ja liityttyä tilastotieteen ainejärjestön Tiltti Ry:n jäseneksi. Muutoinkinhan tuo opiekelijaelämä tarjosi heti kärkeen sangen mukavaa ajan vietettä: oli uusien iltoja, ainejärjestöjen bileitä ja kaikenlaista aktiviteettia. 

Kunto oli tippunut kesän pahan sairastelun jälkeen pohjille, mutta taas juokseminenkin kiinnosti. Uusiin lenkkimaastoihin tutustuin innolla ja kilometrejä tuli opiskelijaelämän riennoista huolimatta ihan kiitettävästi syksyllä kerättyä. Yliopistolla myös puitteet eri lajien harrastamiseen olivat loistavat. Liikuntatieteellisen tiloissa oli kattavat kuntosalit ja kampuksella useita palloilusaleja. Ainejärjestön sählyvuorolla kävin pelaamassa joka viikko ja pian myös eräällä toisella sählyvuorolla. 

Joulukuussa 2000 polveen tuli joku ikävähkö rasitusvamma ja juokseminen alkoi olla kivuliasta. Jatkoin jonkun aikaa lenkkeilyä aika normaaliin tyyliin, mutta kun kipu vain yltyi oli homma laitettava seis. Tästä alkoi parin vuoden suvantovaihe juoksuharrastukseen. En tuolloin edes kunnolla viitsinyt lähteä vaivan syitä selvittämään. Siihen taas syyt olivat selvät: elämässä kiinnosti niin moni muu asia kuin juoksu sillä hetkellä. Opiekelijaelämä, erityisesti se kosteampi puoli veti puoleensa ja myönnettäköön, että erityisesti tuon polvivaivan myötä biletys vain yltyi. Alkuvuodesta 2001 polvi oli parantunut sille tolalle, että urheilukin taas sujui ilman kipuja, mutta ihan joitakin satunnaisia lenkkejä lukuun ottamatta ei treenaaminen napannut yhtään. Sählyä kävin pelaamassa, punttisalillakin temusin rautojen kimpussa jonkun verta ja uin sillon tällöin, mutta mitään tavoitteellista ei treemaaniseen sisältynyt. 

Eräs tilastotieteellä samaan aikaan kanssani aloittanut kaveri otti minut kerran mukaan erään salibandyjoukkueen treeneihin. Hänen kauttaan olin tutustunut jo eräissä illan istujaisissa yhteen tuon joukkueen pelaajista. Seuraavat 2 kautta (2001-2002 ja 2002-2003) pelasinkin sitten salibandyä aladivareissa tämän Jytah- nimisen joukkueen riveissä. Tästä porukasta ja sen kautta myös muodostui noina yliopisto-opintojen 2 ensimmäisen vuoden aikana kaveriporukka, joka on säilynyt näihin päiviin saakka. Nykyään puhelimessa porukka kulkee WhatsAppissa nimellä "Satunnaiset sählääjät". Edelleen tulee tämän poppoon kanssa aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti vietettyä ja aina on kivaa. 

Hurjia rientoja ja muuta kivaa

Olihan elo kyllä opiskelujen kahden ensimmäisen vuoden aikana melkoista. Usein keskellä viikoakin oli ainejärjestöjen bileitä tai sitten muuten vaan rymyttiin kavereiden kanssa. Nuorena mokoman kesti kun ei rankastakaan illasta toipuminen ottanut yleensä aikaa juuri mitään. Opinnot sujuivat itselläni hieman siihen tyyliin, että syksystä jouluun suoritin kursseja ihan kiitettävän määrän, mutta keväällä tahti oli suorastaan laiskaa. Siihenkin pääsyy oli kaikenmaailman riennot, joihin tuli osallistuttua kirjojen pänttäämisen kustannuksella. 

Naikkosiakin elämässä toki oli, mutta lähinnä sellaisia nuoruuden säätöjä. Ensimmäisen yliopistolla vietetyn vuoden aikana en voi sanoa minkään laista parisuhdeeloa viettäneeni. Toinen lukuvuosi 2001-2002 eteni oikeastaan samoissa merkeissä, paitsi että pelasin salibandyä Jytahin riveissä. Keväällä 2002 innostuin lenkkeilemään taas hieman aktiivisemmin. Mitään kovin hurjia treenimäärät eivät olleet sillä tuo kevät oli kyllä eloni hurjinta aikaa ja viihteellä tuli aikaa vietettyä oikeastaan enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kesää ennen tapailin erästä naikkostakin muutaman kuukauden ajan vähän totisemmin, mutta ei homma sitten luonnistunut ja päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. 

Kesätöitä ja paluu juoksun pariin

Olin opiskeluvuosina kesät 2001, 2002, 2003 ja 2004 töissä Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa mittamiehen apulaisena. Hienoilla keleillä tämä oli mitä mukavinta hommaa. Sai ulkoilla ja kävellä pitkin maita ja mantuja. Välillä homma oli fyysisesti tosi raskastakin, mutta se ei itseäni haitannut, pikemminkin päinvastoin. Huonolla kelillä painavia kamoja rontatessa pitkin ryteikköjä, ei aina tietty kivaa ollut, mutta näinhän se on joka työssä. Kesällä 2002 kun olin toista vuotta kartoistushommissa, olin myös saanut uudelleen innon juoksuharrastukseen heräämään. Pohdin, josko monen vuoden tauon jälkeen kävisi jossain juoksikisassa. Koska vanhan kotikaupunkini maastoissa olin kesäisin töitä tekemässä, ajattelin kiskaista perinteisen Hirvijärvihölkän uudelleen. 5 vuotta oli kulunut siitä kun olin siellä 13,9km reitin juossut 53.56, joka silloin ylitti kaikki odotukset. Nyt lähdin kisaan meiningillä, että katsotaan mihin rahkeet riittää. Vuoden 2000 kevään jälkeen en ollut oikeastaan kunnolla treenannut kuin vasta kevättalvesta 2002 lähtien. Yllätys oli todella positiivinen, sillä kykenin kisassa mättämään selkeästi alle 4.00/km vauhtia. Lopuaikani oli 54.58 ja vaikka jäin reilun minuutin 17-vuotiaana juoksemastani ennötyksestä tuolla reitillä, fiilis oli katossa. Ajatuksissa pyöri, että ehkäpä alan taas enemmän juosemaan ympäri vuoden. 

Kun kolmas lukuvuosi Jyväskylän yliopistolla alkoi syksyllä 2002, olin valmis vaihtamaan pääaineeni pois tilastotieteestä. Ei meikäläisen (huonolla) matemaattisella älyllä loppuikää mitään tilastokoukeroita väännetä, eikä ne kyllä kiinnostaneetkaan. Olin kahden aikaisemman lukuvuoden aikana vapaiden sivuaineoikeuksien lisäksi hieman "hamstrannut" oikeuksia lukea vähän sitä sun tätä eri tiedekunnissa. Liikuntatieteellisessä luin terveyskastavusta, taloustieteiden tiedekunnassa kauppaoikeutta ja yhteiskuntatieteellisessä oin suorittanut jonkun verran yhteiskuntapolisiikan kursseja. Historia kuitenkin kiinnosti eniten ja onneksi se oli perusopintojen kurssien osalta ollut vapaa sivuaine. Jyväskylän yliopistolla historiasta on yhteisten perusopintojen jälkeen valittavana 3 linjaa: suomen historia, yleinen historia ja taloushistoria. Kun sitten muutenkin olin kauppaoikeuden lukemisen kautta talous- ja lakiasioista kiinnostunut, lähdin taloushistoriaa suorittamaan. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, historia oli aina minulle helppo aihe lukea ja muistaa. Niin oli yliopistossakin. Tenteistä sain yleensä suht pienellä lukumäärällä hyviä arvosanoja. Alkuvuodesta 2003 anoin pääaineen vaihtoa tilastoteiteeltä taloushistoriaan, joka minulle myönnettiin. Vaikka siirryin virallisesti humanistiseen tiedekuntaan kirjoille, ainejärjestötouhuja jatkoin edelleen Tiltti Ry:ssä, koska siellä oli hyviä kavereitä ja mukavaa aktiviteettia. 

Vuosi 2003 ja uudet tuulet

Kun vuosi 2003 vaihtui, kuului eloon opiskelua (ja opiskelijaelämää), salibandyn pelaamista ja juoksemista. Juoksu oli harrastuksista taas noussut sijalle 1 ja vaikka salibandyä pelasin niin joukkueeni kanssa kuin yliopiston vuoroilla, kiinnosti tien kuluttaminen kaikista eniten. Mielessä oli kiskoa joitain kisojan kesällä 2003 ja saada kunto sitä ennen sille tolalle, että en ihan vain muiden pölyä nielisi. 

Syksyllä 2002 tilastotieteelle oli tullut opiskelemaan eräs Maija. Vaikka en siis kyseistä oppiainetta enää mitenkään lukenut, edelleen hengasin ainejärjestö Tiltti Ry:n kautta paljon tilastotieteen porukan kanssa. Tähän Maijaan tutustuin siis syksyllä 2002, mutta kevättalvella 2003 hän alkoi sitten kiinnostaa muussakin kuin kaverimielessä. Aloimme tapailla enemmänkin ja viettää aikaa yhdessä. Ennen Maijaa minun suhteeni olivat tosiaan olleet korkeintaan muutaman kuukauden mittaisia tai sellaisia, joita ei nyt oikein suhteeksi voi edes kutsua, vaikka olisivatkin muutamaa tapaamiskertaa pidempään jatkuneet. Tässä naikkosessa oli kuitenkin jotain, joka heti alusta saakka kiinnosti enemmän. Olimmekin tapailleet vasta muutaman kuukauden kun muutimme saman katon alle kesäkuussa 2003. Tästä alkoi yhteinen elon tiemme, joka on nyt jatkunut jo yli 18 vuotta. 

Nyt on taas tullut juttua kaikesta muusta kuin kestävyysjuoksuharrastuksesta, joten palataampa asiaan. Maijan tapailun myötä myös käynti opiekelijabileissä väheni, mutta ei toki kokonaan lakannut. Kyllä edelleen tuli kavereiden kanssa kaikenlaista kikkailtua ja pitäähän elossa nyt olla muutakin kuin vain oma kumppani. Alusta pitäen vaan Maijan kanssa asiat sujuivat kovin mutkattomasti ja viihdyin hänen seurassaan. Into kiskoa lenkkitossuja jalkaan oli taas myös tapissaan, jopa sinä määrin että päätin salibandyn pelaamisen jäävän näihin kahteen kauteen. Harrastuksena se toki jatkui edelleen, mutta ei enää seuraavaksi talveksi huvittanut lähteä viikonloppuja peliturnauksiin kuluttamaan. 

Kesällä 2003 olin taas töissä kartoitushommissa maanmittaustoimessa Keuruun kaupungilla. Vaikka kunto oli noussut hyväksi, ennen käynyt kisoissa. Olihan elossa ollut kaikkea muutakin ja kesäkuussa ensimmäistä kertaa tuo vastakkainen sukupuolikin nyt sitten asusteli kanssani saman katon alla. Kun kerta Keuruun suunnalla olin kesätöissä, päätin heinäkuussa lähteä taas kerran kuntoani Hirvijärvihölkkään testaamaan. Olisihan sitä voinut isompiin kisoihinkin lähteä, mutta ajettelin tutun reitin olevan myös hyvä juoksukunnon mittari. Ja hyvin kulkikin. 13,9km tauttui aikaan 52.52 ja entinen rekordi vuodelta 1997 oli pyyhitty historiaan. Toki muistan kelinkin olleen täydellinen: sateen jälkeinen happirikas keli, pilvistä, tyyntä ja lämpöä noin 17-18c. Joka tapauksessa kunto oli hyvä ja tästä olisi mukava lähteä seuraavaan lukuvuoteen opintoja tekemään ja kilometrejä tiestölle mättämään. Kisana Hirvijärvihölkkä oli taas ainoa, jonka koko vuonna juoksin, mutta mielessä alkoi jo olla maraton Sen juokseminen vaati mielestäni vielä paljon paremmat pohjat ja erityisesti pitkiä lenkkejä, jotka tuohon aikaan puuttuivat vielä harjoituksistani joitakin yksittäisiä lukuun ottamatta miltei kokonaan. 

Uusi harrastus

Isäni oli aikoinaan opiskellut Rovaniemellä ja omaksunut pohjoisen korttipelin Tupen salat. Tuppi on parina (2 vs. 2) pelattava korttipeli, erittäin taktinen, mutta myös hauska. Suomessa jos Oulussa tai sitä pohjoisempana asuvilta kysyy, osaatko pelata Tuppea, niin liki kaikki osaavat. Isä oli meille kotona Tuppea opettanut, mutta tilastiteiteen opiskelijoiden keskuudessa pelistä tuli oikea hitti vuoden 2003 keväällä. Pian tähän pelirinkiin kuuluin parhaimmillaan liki 20 pelaajaa ja korttia läiskittiin usein myöhäiseen yöhön saakka. Tilastietieteen pari jamppaa myös kehittivät rankingin tietokoneella, jonne merkittiin kaikki päättyneet pelit ja kone laski reaaliaikaisesti henk.koht rankingin tilannetta. Tiettyhän sitten keksittiin välillä, että pelistä sain vieläkin hauskempaa kun sen lomassa otti hieman "neuvoa antavaa". Lisäksi Tuppipukkujoulut ja kevään/kesän Tuppikemut tulivat kohokohdiksi. 

Tupesta pelataan myös virallista SM-cuppia, mutta eteläisin osakilpailu pelattiin jo tuohon aikaan Vihannissa, hieman Oulun eteläpuolella. Niissäkin käytiin muutaman kerran pelaamassa. Itselläni menestys kulloisen parini kanssa oli aika vaihtelevaa, joskus sujui ja joskus ei, mutta hauskaa se on aina ollut. Tupen pelaaminenkin on tietyn pienemmän ringin kesken tuosta opiskeluporukasta säilynyt näihin päiviin saakka, joskin tapahtuu nykyisin enää tosi harvakseltaan. 

Ajatukset maratonin juoksemisesta

Juoksumatkoista maraton oli ehdottomasti se, mikä jo tuolloin veti puoleensa. Toki ajatuksena oli alkaa juoksemaan myös muita virallisia matkoja, mutta niissä saavutetut tulokset eivät olisi kuin kunnon mittareita matkalla maratonille. Elikkä siis lenkkikenkiä kuluttamaan ja kohti maratonia, siinä selkeä plääni harrastukselle tuleviksi vuosiksi. Tästä matkasta vain tulikin sitten pitkä ja kivikkoinen, josta lisää seuraavassa osiossa. 

Kestävyysjuoksuharrastus, osa 2: Vuodet 1997-2000

Edellisessä osassa jäätiin vuoteen 1997. Vaikka tennis oli tuohon aikaan edelleen ykkösharrastukseni, oli into kestävyysjuoksua kohtaan alkanut toden teolla. Jotenkin pitkän matkan juoksu ja tuskaa vastaan taistelu kiehtoi. 

Tämä näkyi myös penkkiurheilun seuraamisessa. Yleisurheilun arvokisoissa erityisesti maraton oli ehdoton kuningastapahtuma. Ensisysäyksen tähän oli kokenut jo 12 vuotiaana kun seurasin vuoden 1992 Barcelonan olympialaisten miesten maratonia, jossa Etelä-Korean Hwang Young-Cho ja Japanin Koichi Morishita raastoivat itsensä aivan henkihieveriin taistellessaan olymiakullasta. "Nuo ne on kovia äijiä", muistan ajatelleeni tulloin. Vaikka seurasin tuolloin monia lajeja, kuten teen edelleenkin, alkoi tiettyjen kestävyyslajien seurannasta muodostua vuosittaisia kohokohtia. Eurosport alkoi 1990-luvun puolivälin huitteissa näyttää pyöräilyä kunnolla ja Ranskan ympäriajo Tour de France muodostui heinäkuussa yhdeksi vuoden kohokohdaksi penkkiurheilun saralla. Rituaali, joka on säilynyt tähän päivään saakka. Mun heinäkuun ohjelma rakentuu aina pitkälti Tourin tv-lähetysten mukaan :) Myös suuret kaupunkimaratonit alkoivat tuohon aikaan tulla Eurosportilta, samoin kun triathlonin Havaiji Ironman. Vaikka talviurheiluakin seurasin suht aktiivisesti, ei talvilajit kiinnostuksen kohteena ole koskaan olleet itselle kestyvyysurheilun saralla edes seuraamisen kannalta yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa ammattipyöräily, maratonit ja triathlon. Suomessa pidettävistä tapahtumista suunnistuksen jukolan viesti oli aina ja on edelleen yksi kesän kohokohta. Siitä toki tekniikan kehityksen myötä kunnon tv-lähetykset alkoivat vasta 2000-luvun alkuvuosina. Jos en ole Jukolan viestissä paikan päällä, valvon töllöttimen ääressä aina ilman muuta koko yön. 

Palataanpa kuitenkin takaisin omaan tekemiseen. Olin siis vuosina 1995, 1996 ja 1997 juossut Keuruun Liesjärven kylällä aina heinäkuussa järjestetyn 13,9km pituisen Hirvijärvihölkän. Se oli innoittanut itseni kunnolla juoksua treenaamaan. Toki kunnon treeni alkoi siis vasta syksyllä 1996 kun olin kesällä jäänyt tuskaisen raastamisen jälkeen 27 sekunta tunnin alituksesta kyseisessä kisassa, joka oli sapetti kuin pähkinävarastonsa talveksi menettänyttä oravaa. Kuten edellisessä osassa kerroin, tavoitteen eteen uhottiin paljon, mutta tehtiin vähän. Tämä korjattiin seuraavan vuoden aikana ja Hirvijärvihölkkä taittui kesällä 1997 aikaan 53.56, joka ylitti jopa kaikki odotukset. Tämähän lisäsi intoa entisestään. Vaikka pelasin tennistä edelleen Keuruun tennisseurassa, käytin juoksuun entistä enemmän aikaa.

Lukiovuodet

Menin yläasteen jälkeen opiskelemaan Keuruun lukioon syksyllä 1996, eli samaan aikaan kun into kestävyysjuoksua kohtaan alkoi toden teolla. En voi sanoa olleeni mikään maailman välkyin oppilas, mutta sain aina ihan suht hyviä todistuksia koulussa. Oppilaana oli todella kaksijakoinen. Usein kotitehtävien teko ei oikein napannut ja olin muutenkin suht lusmu koululainen, mutta kun eri aineiden kokeet tulivat eteen, olin todella sitkeä ja "pahapäinen" niihin lukemaan. Lukiossa tämä tarkoitti lähinnä sitä, että 6 viikon kurssien aikana tehtiin läksyt ja suoritin lukemista joten kuten, mutta kun kurssit päättyivät koeviikon kokeisiin, niihin luin aina kokeita edeltävinä iltoina kuin pieni eläin. Yöunet jäivät näinä viikkoina aika vähäisiksi kun usein oppia tankattiin viimeisenä iltana ennen koetta kaaliin aina pitkälle yön tunteihin saakka. Sitten muutaman tunnin yöunien jälkeen silmät ristissä koetta vääntämään, toivoen että päntätty asia pysyy nupissa kristallin kirkkaana aina kokeen suorituksen yli. 

Mainitsempa lukion opiskelusta vielä hieman. Luin pitkää matematiikkaa ja pitkää fysiikkaa. En todellakaan ole matikassa mikään guru ja näiden eteen teinkin lukiossa eniten töitä. Olin yläasteella lukenut saksan kieltäkin, mutta kun halusin lukiossa nuo pitkän matikan ja fysiikan tahkota läpi kunnialla, ei äly/aika riittänyt enää kolmannen kielen opiskeluun. Jälkeenpäin olen joskus tätä harmitellut kun en matikalla ja fysiikalla tehnyt elossani oikein yhtikän mitään. En oikein tiedä, mikä into minulla oli lukiossa muutenkin lukea kaikkea ylimääräistä. Lukion läpäisemiseen tarvitsi muistaakseni suorittaa yhteensä 75 kurssia ja minä taisin tehdä niitä peräti 87. Luin mm. täysin vapaavalintaisena aineena ollutta psykologiaa 5 kurssia, biologiasta monta ylimääräistä kurssia jne. Helpoin lukuaine ja myös kiinnostavin sellainen itselleni oli aina historia. Sen opin yleensä kerta lukemisella hyvin, sillä nimet ja vuosuluvut ovat aina jääneet jostain syystä helposti mieleeni. Varmaan perinnöllistä, sillä en tässä asiassa ole mitään äitiini verrattuna, joka on ollut aina aivan käsittämätön muistihirviö, erityisesti numeroiden suhteen. Ennen kännykkäaikaa hän tiesi ulkoa kaikkien tuttujen puhelinnumerot ja autojen rekisterinumerot, muisti syntymäpäivät ja kuulemma töissään pankkitilien numerot ja sitä rataa. 

Eksyin pääaiheesta, mutta eloni lukiovuosina oli usein sitä, että kävin koulua ja iltaisin lenkkeilin. Tennistä pelasin talvisaikaan yleensä muutaman kerran viikossa omilla ja tennisseuran vuoroilla. Perjantai-iltaisin kävin lisäksi sählyä pelaamassa Keuruun kisoilijoiden kestävyysjuoksijoiden vuorolla tai Keuruun seurakunnan vuorolla. Viikonloppuja lukuun ottamatta juoksin lenkin yleensä suht myösäiseen ajankohtaan. Usein kiskoin lenkkareita jalkaan vasta illalla klo. 19:00-20:00 välissä. Jos koulussa oli koeviikko, kävin yleensä samoihin aikoihin lenkin tekemässä ja sitten jatkui oppikirjan pänttäys aina yöhön saakka. Tenniksen vakiovuorot olivat keskiviikkoisin klo. 18:00, torstaina klo. 20:00 ja lauantaina klo. 10:00. Erityisesti tuota torstai-illan myöhäistä vuoroa ennen kävin usein vuosina 1997-1998 jo lenkin kiskasemassa ja menin pelaamaan helvetin kankeilla jaloilla. 

Muut kiinnostuksen kohteet

Vaikka urheilu ja urheilun seuraaminen ovat pienestä saakka olleet merkittävä osa vapaa-aikaani, ilmaantui nuoren miehen elämään noina vuosina luonnollisesti muitakin kiinnostuksen kohteita. Kavereiden kanssa tuli viikonloppuisin vieteyyä aikaa ja valvottua usein aina aamuyön tunteihin saakka. En ollut koskaan mikään rakkariteini, mutta kyllähän sitä ennen täysi-iän saavuttamista tuli myös joitakin kertoja alkoholin kanssa läträttyä. Kalettoman pionooerivarikon rantasauna oleskelutiloineen oli meistä vain vajaan parin kilometrin päässä ja sinne kokoonnuttiin ilmojen lämmettyä joskus kavereiden kanssa melskaamaan. Moista touhua vanhemmilta piiloteltiin, mutta joskus jäätiin kunnolla kiinni. Kovin montaa kertaa en toki tällaista laitonta ryypiskelyä alaikäisenä edes harrastanut. 

Täytin 18 vuotta vuoden 1997 lopussa ja ajokortin ajoin vuoden viimeisenä päivänä, eli uudenvuoden aattona. Tämä tiesi sitä, että minun oli entistä helpompi lähteä Kalettomalta Keuruun keskustaan ja moneen muuhunkin paikkaan, erityisesti talvisin. Harrastuksiin ym. menoihin en tarvinnut enää porukoiden kuskausapua ja tietynlainen vapaus vallitsi. Vaikka kortin saatua tuli autolla ylimääräistä rällättyä, niin muistan lumien sulattua kulkeneeni tennistreeneihin ja moniin muihinkin harrasteisiin taas polkupyörällä. Isäni ei oikeastaan koskaan kieltänyt perheemme kakkosautolla pörräämistä, vaikka joinakin viikonloppuina mittariin oli kertynyt turhia ajoja vaikka millä mitalla. Hieman jopa ihmettelin tätä joskus, mutta jälkeen päin olen tajunnut, että aina kun otin auton, porukat tiesivät etten ainakaan ryypiskele. 

Myös vastakkainen sukupuoli alkoi luonnollisesti noina vuosina entistä enemmän nuorta miestä kiinnostamaan. Lukiovuosina en varsinaisesti kenenkään kanssa koskaan seurustellut, vaikka välillä jonkinlaista "säätöä" yritinkin kehitellä. Tuntui olevan elossa koulua, kesäisin kesätöitä, harrastuksia, kavereiden kanssa hengailua yms. että en oikein osannut edes kaivata mitään parisuhteen omaista, vaikka monilla kavereilla tyttöystäviä olikin. En nyt tiedä olinko varsinaisesti koskaan edes naikkosten mielestä mitenkään hyvä saalis (siis silloinkaan) :) 

Ensimmäiset vastoinkäymiset

Vuonna 1998 pelasin tenniksessä ehkä elämäni parhaan vuoden. Ihan mukavasti kulki, talvella liigapeleissä tuli pääosin voittoja ja yhdessä nelinpeliturnauksessa otettin voitto parini kanssa. Olin keväällä päässyt myös hyvään juokukuntoon ja odotin kesää ihan innolla. Ajattelin, että voisin tenniksen ohessa muutaman kisankin käydä loppukesästä juoksemassa. Kävi kuitenkin niin, että kun olin juuri heinäkuussa päättänyt kesätyöni pioneerivarikon varikkotyöntekijänä, astuin tennisharkoissa täydessä vauhdissa kentälle jääneen pallon päälle. Nilkka pyärähti kunnolla ympäri ja meni aika lailla sököksi. Aika pian se siitä toipui kevälykuntoon, mutta kunnon urheilu on kesältä seis sen jälkeen. Pian tämänn jälkeen lähdin useaksi viikoksi Eurooppaa kiertämään. Tältä reissulta riittäisi vaikka mitä juttuja, mutta ne menisi jo lopullisesti toiseen kontekstiin. Todettakoon että yksi kohokohta oli osua Pariisiin samana viikonloppuna kun pyöräilyn Tour de France päättyi sinne. Tungettiin katsomaan Champs-Elyseesille palkintojen jakoa ja pääsin todistamaan livenä kun legendaarinen, nyt jo edesmennyt Italian suuruus Marco Pantani meni keltaisessa voittajan paidassa palkintopallille.

Viimeinen vuosi lukiossa 

Syksyksi nilkka oli ehtaantunut. Lukiossa alkoi viimeinen vuosi, joka päättyisi kevään 1999 ylioppilaskirjoituksiin. Tuossa vaiheessa kävin tennistä edelleen joka viikko pelaamassa, mutta enemmän omaksi huviksi kuin että olisin oikeasti yrittänyt lajissa kehittyä tai kilpailla. Taisin pariin liigapeliin seuran väreissä osallistua, mutta siinä se olikin. Juokseminen sen sijaan kiinnosti paljonkin. Kun usein perjantaisin kävin Keuruun kisailijoiden juoksupoppoon kanssa sählyä pelaamassa, kyselin ensimmäistä kertaa hieman vinkkejä siihen, kuinka saisin suorituskykyä nostettua. Talven paiskoin ihan hyvää treenimäärää, mutta se oli kyllä miltei kokonaan sellaista peruslenkkeilyä vailla mitään spesiaalia. Ylioppilaskirjoitukset olivat pulkassa maaliskuun lopussa 1999. Sen jälkeen toimin eripituisia pätkiä opettajien sijaisena Kalettoman kyläkoululla ala-asteen luokanopettajana, sekä uskonnon opettajan sijaisena Keuruun yläasteella. 

Keväällä 1999 aloin normaalin juoksuharjoittelun sekaan tempoa mm. mäkivetotreenejä ja joitakin lenkkejä kiskoin tavallista kovempaa. Kunto olikin aika messevän hyvä kun sain kesäkuun alussa valkolakin päähäni. Sinä keväänä ja kesänä ravasin myös eri oppilaitosten pääsykokeissa. Tavoite oli päästä Jyväskylän yliopistoon, jossa pyrin liikuntatieteelliseen tai valtio-oppia lukemaan. Kumpaankaan en päässyt, mutta ammattikorkeakouluun sain paikan matkailualalle. Harmitti, mutta ei liiaksi, koska heinäkuussa edessä oli joka tapauksessa armeijaan lähtö. 

Armeijan sinisiin

Heinäkuun alussa 1999 astuin sisään Hallin varuskunnan porteista palvelukseen. Siksi sanamuoto armeijan sinisiin, eikä harmaisiin, kosa kuuluin ilmavoimiin. Olin jo kutsunnoissa maininnut, että kotikontuni Keuruun varuskuntaan en missään nimessä halua. Tämä johtui siitä, äitini oli töissä pioneerivarikolla ja tunsin Keuruun varuskunnastakin paljon upseereita. Ei huvittanut pätkääkään lähteä näiden tuttujen jamppojen höykyytettäväksi. Kutsunnoista on pakko mainita vielä sen verran, että unohdin koko homman lahjakkaasti ja poliisit tuli koululta sinne hakemaan. Tämä johtui siitä, että kun olen syntynyt v. 1979, muuta kävin aina kouluni v. 1980 syntyneiden kanssa. Ihan loppuvuodesta syntyneenä porukat olivat hakeneet aikoinaan mulle lykkäystä koulusta, kaipa ne katto ettei tota räkänokkaa voi vielä laittaa sinne turvaltamaan. No eihän mun luokkakaverit tietenkään sitten olleet kanssani vielä samana vuonna kutsuntoihin menossa ja enhän mä muistanut koko asiaa. Ollessani tunnilla rehtori kuulutti "Antti Perälä välittömästi rehtorin kansliaan". Siellä puolestaan oli poliisipartio paikalla ja kertoivat ettei miestä oltu kutsunnoissa nähty. No eipä siinä partion mukaan ja kutsuntoihin. 

Sanotaan aina, että miehet keksii armeija-ajastaan vaikka mitä juttuja, joten jätän ne nyt vähemmälle. Minua ei kiinnostanut lähteä AUK:iin tai RUK:iin, koska se olisi vaatinut koko vuoden palvelusta. Plääneissä oli seuraavana vuonna pyrkiä Jyväskylän yliopistoon uudelleen. Kunto oli armeijan alettua ihan kova ja pärjäsin hyvin kaikissa fyysisissä höykytyksissä. Cooperin testissä juoksin n. 3700m, joka taisi olla koko komppanian paras tulos. Tämän huomattua joukkuekaverit pyysi myöhemmin tulevissa testeissä mua juoksemaan tasaista hieman päälle 3000m vauhtia ja tarjosivat kaikki munkkikahvit sotkussa, jotka pystyi vetoavullani tuon 3000m rajan rikkomaan. 

Sotilaana oli aivan karmea häröilijä! Erityisesti karasmilla kaikenlainen säätö ei oikein aina napannut, joten kikkailin, lusmuilin ja suorastaan tein joitain palvelukrikkomuksia. Välillä näistä jouduinkin joukkuejohtajan ja jopa komppanian päällikön puhutteluun + sain pari kertaa "pekkaa ja penaltia" mm. ylimääräisen palveluksen, iltavapaiden perumisien ym. muodossa. Sen sijaan metikköleireillä olin elementissäni. Jaksoin painaa pitkin mantuja suht hyvän kunnon omaavana ja se kiinnostikin ihan eri lailla kun varuskunta-alueella säätäminen. Komppanian päällikkömme kapteeni Iivonen oli innokas suunnistaja ja muutenkin kestävyysurheilumiehiä. Niimpä kuntoisuuslomia sai usein kovista juoksu- ja muista ponnisteluista. Olinkin joukkueen ja alle vuoden palvelleista koko komppanian tuon erän kuntsarikuningas. Kaikesta turveloinnista johtuen kapteeni Iivonen tosin totesi minulle lähellä kotiutumista että "Olette monella tapaa komppanian ansioitunein sotilas, mutta hyvin palvelleeksi teitä ei voi missään nimessä kutsua". Tuo ehkä piti täysin paikkansa ja kuvaa hyvin palvelusaikaani. 

Juoksuharrastus hieman jäi armeija-aikana. Lenkkeilin kyllä jonkun verran, mutta yleisesti kunto kyllä tippui. Painokin nousi reilut 10kg tuona aikana. Kuten totesin,  armeijaan mennssä olin kovassa kunnossa, mutta kun viikonloppulomillakin tuli yleensä keskityttyä kavereiden kanssa rellestämiseen tai naisten perässä menemiseen, niin eipä siinä kunto yllä pysynyt. 

Vuoden 2000 eka puolisko

Talvella 2000 vapauduin armeijasta takaisin siviiliin. Keväällä tein parin kuukauden ajan opettajan sijaisuuksia Keuruulla ja tarkoitus oli kesällä hakea uudelleen opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Liikunnalle en kuitenkaan enää hakenut, vaan kertasin jonkun verran matematiikkaa ja pyrin sisään tilastotieteelle. Näin siksi, että tilastotieteen kautta pääsi suht helposti sisään. Ylioppilaspahveista sain pitkän matikan arvosanasta + päättötodistuksen pitkän matikan ja pitkän fysiikan arvosanoista jo sen verran hyvin pisteitä, että pääsykokeissa ei edes tarvinnut kummoisesti menestyä. Ajattelin, että voin sitten yliopistossa vaihtaa pääainetta jos siltä tuntuu. Posti toi kotiin kesällä hiivatin paksun nivaskan, jossa oli tieto opiskelupaikan saannista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä kannattaa tehdä ja ottaa huomioon kun yliopisto-opinnot syksyllä alkaa. No tässä kohtaa toki nuo lukiossa tahkotut pitkä matikka ja fysiikka osoittivat tarpeellisuutta.

Kaamea tauti

Olin opiskelupaikan varmistuttua ja tulevien kuvioiden ollessa tiedossa kesällä 2000 intoa täynnä. Tenniksen pelaamisen olin oikeastaan lopettanut armeijaan mennessä miltei kokonaan satunnaista pelailua lukuun ottamatta. Juoksu oli ehdoton nro. 1 harrastuksista ja paljon tulikin tiestöä kulutettua vapaa-ajalla. Heinäkuun alussa 2000 vaan sattui ikävä tapaus. Olin isäni kanssa raivaamassa peltoaukioiden pientäreita isän vanhalla kotitilalla Pohjanmaalla Yppärin kylässä. Kun palasimme reissusta takaisin Keuruulle, isäni tuli niin sairaaksi, että hänet otettiin Jyväskylän keskussairaalan osastolle sisään. Hänen tauti paljastui jänisrutoksi. Vain päivä pari tästä kun itsekin tulin todella kipeäksi. Kun sitten marssin lekurille, tulehdusarvot olivat taivaassa ja tuntui että hyvä kun pysyin tajuissani. Oma tautini osoittautui myyräkuumeeksi ja jouduin myös sairaalan vuodeosastolle sisään viikoksi. Ilmeisesti raivaussahan kanssa peltoaukion vieressä heiluminen nosti maasta jotain itiöitä, joista saimme taudin. Soitinkin pari päivää sairaalassa pötkötettyäni isälle, että oon muuten samalla käytävällä saamassa antibiootteja suoneen. Lekurien mielestä oli erikoista, että meille oli tullut samasta paikkaa eri tautikanta. 

Kun tuosta myyräkuumeesta toivuin, oli kunto surkea. Arvon tohorit vieläpä kielsivät ettei tällaisen taudin jälkeen sitten kovin äkkiä lähdetä mitään fyysisiä suorituksia tekemään. Olinkin aika lailla koko loppukesän ihan elokuun viimeiselle viikolle saakka tekemättä oikeastaan mitään kävelyä raskaampaa. Jälkitarkastuksissa totesivat minun kuitenkin toipuneen täysin ja lähdinkin elokuun viimeisellä viikolla Kilpisjärven maastoihin tekemään viikon mittaisen vaellusreissun. 

Kun palasin vaellusreissulta, oli edessä muutto Jyväskylään ja yliopisto-opintojen alku. Kunto oli tosi surkea, mutta odotin opintoja, treenejä, opiskelijaelämää, uusien kavereiden tapaamista ja kaikkea innolla. Näistä vuosista lisää joskus myöhemmin. Alkaa nämä tekstit olemaan näköjään yhtä pitkiä kuin tylsiäkin kohta, pitäisi varmaan jotenkin osata tiivistää :) :) 

Kestävyysjuoksuharrastus, osa 1: Tausta ja alkutaival

Välillä kun tykkään epämääräisiä turinoita elostani ja erityisesti juoksuharrastuksesta tänne kirjoitella, niin sain näin lomalla ajatuksen, että aloitan purkamaan tekstin muotoon omaa juoksuharrastustani historiikin muodossa. Aika tuntuu siihen sopivalta. 

Olen nyt 41 vuotias ja kestävyysjuoksu on ollut ykkösharrastukseni jo yli 20 vuoden ajan. Ei tarkoita, etteikö harrastus jatkuisi ja ettenkö asettaisi uusia tavoitteita, vaikka tämän vuoden olenkin päättänyt elää ilman maratontavoitteita pitkästä pitkästä aikaa. Kestävyysjuoksu on antanut paljon, tuonut eloon ympäri Suomen hyviä kavereita ja lukuisia tuttavia. Vastoinkäymisiäkin on ollut välillä enemmän kuin tarpeeksi, lähinnä vammojen muodossa, mutta ilman muuta kokonaisuus kääntyy selvästi plussan puolelle. 

Seuraavassa hieman tarkemmin tästä hienosta matkasta ja mitä kaikkea on matkan varrelle sattunut. En tiedä kiinnostaako tämä nyt erityisesti ketään, mutta jospa nyt joku sattuisi vaikka lukemaan paremman puutteessa. 

Aika ennen juoksuharrastusta

Olen siis syntynyt 30.12.1979. Eli siis selkeästi vielä 1970-luvun sukupolvea :) Kotoisin olen Keuruulta Keski-Suomesta, jossa asustelin aina vuoteen 2000 saakka. Keuruu oli tuohon aikaan ennen kaikkea merkittävä puolustusvoimien keskus. Paikkakunnalla oli Pioneerivarikko ja Keuruun varuskunta, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Pioneerirykmentti. Kaupunki Keuruusta tuli vuonna 1986 kun meikäläinen oli päiväkoti-ikäinen. Perheemme asui Kalettoman kylässä, noin 7km Keuruun keskustasta itään, juuri Pioneerivarikon lähimaastoissa. Osaksi varmaankin juuri puolustusvoimien merkittävästä läsnäolosta ja aktiivisesta kyläyhdistysoiminnasta johtuen, erilaiset urheiluharrastukset olivat aina lähellä ja läsnä. Myös vanhempani olivat liikunnallisia ja kannustivat harrastamaan. 

Tennis muodostui itselleni urheilulajeista kaikkein kiinnostavammaksi jo pienenä. Olin muistaakseni 5 vuotias kun isäni osti ensimmäisen tennismailani. Pian kävimmekin Pioneerivarikon alueen viereen rakennetulla uudella tenniskentällä suhteellisen aktiivisesti palloa lyömässä. Vaikka harrastin liikuntaa ala-asteikäisenä todella monipuolisesti, tenniksestä tuli suurin kiinnostuksen kohde. Ihan pienenä en kuitenkaan vielä lähtenyt tenniksestä millekään kurssille, vaan harastus oli enemmän itse oppimista. Tätä auttoi se, että Kalettoman kylällä asui muitakin tenniksestä kiinnostuneita, joiden kanssa tuli koko ala-asteen ajan palloa hakattua aktiivisesti. Ollessani viidennellä luokalla koulussa vuosina 1991-1992, liityin mukaan Timo Levosen vetämään Keuruun tennisseuran harjoittelurinkiin. Joitakin juriorien kisoja olin käynyt jo pelaamassa, mutta siitä alkoi kunnollisempi panostus lajiin. Suurin muutos oli erityisesti siinä, että tätä ennen tennis oli ollut hyvin vahvasti kesäaikaan painottuva harrastus, nyt siitä tuli ympäri vuoden toteutuvaa, ohjatumpaa ja tavoitteena oli oikeasti kehittyä pelaajana. 

Monipuolista liikuntaa

Kuten jo totesin, harrastin lapsena montaa urheilulajia, vaikka tennis olikin ainoa, jossa selkeästi kilpailin virallisissa kisoissa. Talvisin pelasin sählyä Keuruun seurakunnan vuoroilla ja erityisen paljon pelasimme "pipolätkää" Kalettoman kyläkoulun kentällä, joka aina talveksi jäädytettiin. Kalettoman kylällä asui juuri sopivasti saman ikäisiä, sekä hieman nuorempia ja vanhempia kavereita, joiden kanssa saatiin likipitäen aina pelit aikaiseksi kun vain haluttiin. Saman poppoon kanssa pelasin joskus kesäisin jalkapalloa ja pesäpalloa, mutta tennis vei kesiksi aina suurimman huomion. Vanhempieni, erityisesti isäni suurin kiinnostus eri urheilulajeista oli hiihtoon ja talvisin hiihdin myös aina aika paljon. Olen yleisesti omista urheiluharrastuksistani ja niiden eloon tuomasta lisästä vanhemmilleni erittäin kiitollinen. He antoivat minun harrastaa erittäin vapaasti mielenkiintoni mukaan, enkä muista että he olisivat koskaan painostaneet, asettaneet kovia tavoitteita tms. mitä valitettavan usein kuulee vahnempien omille lapsilleen kohdistavan heidän harrastuksiaan kohtaan. 

Ala-asteikäisenä uinti oli tenniksen lisäksi toinen merkittävä laji, jota harrastin suhteellisen säännöllisesti. Vaikka uin erityisesti talvisin aika paljon, en koskaan kuulunut uintiseuraan (Keuruun toverit), vaan uin enemmänkin omaksi ilokseni. Joitakin uintikursseja toki kävin, jotta tekniikka ei olisi ihan puhdasta räpiköintiä. Uinti oli kuitenkin ensimmäinen laji, jossa intoni enemmän kestävyyssuorituksiin kuin pikamatkoihin tuli ilmi. Kun menin uimahallille, intoni ei koskaan ollutkaan harjoitella liiemmin tekniikkaa tai parantaa nopeutta, vaan ainoastaan uida matkaa. Tuohon aikaan Keuruulla pidettin kesäisin 10km uintimaraton. Kärtin isältäni, että haluaisin sen uida läpi. Olin tuolloin 11 vuotias ja tarvitsin erikoisluvan niin nuorena, jotta saisin siihen osallistua. Se järjestyi ja kesällä 1991 usean tunnin tasitelun jälkeen suoritin uintimaratonin puolustusvoimien Keurusselälle poijuilla merkkaamaa reilun kilometrin rataa kiertäen. Usean tunnin taistelun jälkeen (en muista tarkkaa aikaa) olin maalissa. Muistan edelleen, että sitä seuraavana päivänä käteni olivat niin poikki, että syödessä lusikan/haarukan pitäminen kädessä oli vaikeaa. Tästä kohta 30 vuotta sitten tekemästäni suorituksesta minulla on muuten tapahtuman osallistumismitali edelleen palkintokaapissa tallessa. Tämä uintimaraton oli myös ensimmäinen virallinen kestävyysurheiluun liittyvä kisa, jonka vedin. Koulujen välisissä yleisurheilu- ja hiihtokisoissa olin toki käynyt, mutta niitä en laske virallisiksi kisoiksi. 

Ala-asteen jälkeen matka jatkui Kalettoman kyläkoulusta Keuruun keskustaan yläasteelle syksyllä 1993. Tennistä pelasin paljon ja muita sivulajeja, kuten sählyä, jääpelejä, hiihtoa ja vastaavia kouhotin aina kun aikaa riitti. Juoksussa olin osallistunut koulun kisojen lisäksi kerran maastojuoksun piirinmestaruuskisoihin, joissa jäin aika lailla jäännössijoille. Vaikka silloin tällöin lenkkeilin, en mitenkään aktiivisesti, saati niin että sitä olisi millään tavalla juoksuharjoitteluksi kutsua. Kohta tämä oli kuitenkin muuttumassa. 

Kiinnostus kestävyysjuoksuun herää

Keuruulla, tarkemmin Liesjärven kylällä oli juostu jo vuodesta 1977 lähtien perinteinen Hirvijärvihölkkä, pituudeltaan 13,9km. Isäni oli useasti tapahtumaan osallistunut ja sain 15 vuotiaana 1995 päähäni, että haluan itsekin sen juosta. Koulussa yläasteella pojat juoksivat kuntotesteissä 2000m testin, jossa menestyin ikätoveihini nähden hyvin. Intoni oli testeissä ja muutenkin fyysisissä urheilusuorituksissa selkeästi eniten juuri kestävyyttä vaativissa suorituksissa. Jotenkin sellainen pitkäkestoista tuskaa vastaan taistelu voitti voimien koettelun tai nopeutta vaativat lajit. 

Hirvijärvihölkkä juostiin Liesjärven kylällä aina heinäkuun lopussa. Vuonna 1995 olin kisaan siis ensimmäistä kertaa menossa. Intuitio osallistua tuli vasta kesällä, enkä todellakaan kovin montaa lenkkiä käynyt siihen valmistautuessa tekemässä. Tennis oli selkeä ykköslajini ja olin harva se päivä kentällä, enkä juoksukuntoa kohottamassa. Ajattelin 13,9km matkan kyllä hoituvan yleisesti vahvalla urheilupohjalla. Itse kisassa totuus löi vasten naamaa kuin märkä rätti. En jaksanut sinne päinkään sellaista vauhtia kuin olin ajatellut, mutta loppujen lopuksi kisasta jäi ihan mukavat muistot. Aikani oli 1:07 ja risat, jota jotkut vanhemmat juoksujermut kehuivat 15 vuotiaan klopin suorittamaksi ihan hyväksi. 

Vuoden 1995 kesän jälkeen juoksu jäi aika lailla mielestä. Näin vaikka Hirvijärvihölkästä jäikin väsymyksen ja maaliinpääsyn jälkeen ihan mukava fiilis. Pelasin tennistä paljon ja olin mukana nuorten sarjan pelaajana myös Keuruun tennisseuran liigamatseissa. Kun kesä 1996 koitti, kyseli isäni ja muutama vanhempi innokas juoksumies, että olenko taas Hirvijärvihölkkään lähdössä juoksemaan. Sanoin jotta mikäpä siinä, voin lähteä. Ensimmäistä kertaa iskin itselleni tavoitteet myös juoksua kohtaan: tuo 13,9km juoksen alle tuntiin!! Tein kuitenkin pahan virheen, jota en ole tuon jälkeen toistanut koskaan. Nuoren miehenalun koppavuudella rehentelin tunnin maagisen ajan kisassa alittuvan, mutta vaikka asian eteen puhuttiin paljon niin tehtiin todella vähän. Ja kuten kakki juoksua harrastaneet tietävät, tästä ei hyvää seuraa. 

Hirvijävihölkän 13,9km reitti on todella salakavala ja pottumainen. Kokonaan hiekkatietä juostava reitti painetaan ensin eka kilsa ramakkaan alamäkeen. Sitten seuraavat 6-7km aika tasaista, joskin kumpuilevaa maastoa, kuitenkin jonkin verran alamäkivoittoista. Kilometrit 8-11 erottavatkin sitten kovakuntoiset ja kovakuntoiseksi itseään luulevat toisistaan. Ne ovat pitkää ja hivuttavaa nousua, ei mitään kovin jyrkkää, mutta juuri sellaista jossa kone piiputtaa, mikäli ei "pohjatyötä" ole tehty kuntoon. Vuoden 1996 Hirvijärvihölkkä starttasi heinäkuun viimeisenä lauantaina helteisessä kelissä. Olin hieman aikaisempia vuosia enemmän käynyt tenniksen ym. lajien pelaamisen + uinnin ohella lenkillä, mutta en taaskaan mitenkään säännöllisesti, saati kovin usein. Alun alamäki tuntui helpolta. Seurasin paria venhempaa jantteria Raimo Pummilaa ja Jorma Ahoa sellasita 4min/km ramakkaa ravia. Tunnuin jaksavan ja virnistelin mielessäni, kuin reilusti pidän tuota tunnin rajaa pilkkanani. Isäni oli aikoinaa juossu reitin hieman alle tuntiin ja tuolloin olin päättänyt viedä samalla perheen piikkipaikan kisassa itselleni. Kun ylämäkiosuus alkoi 8km jälkeen, alkoi painamaan. "Vanhat ukot" painoivat pikkuhiljaa horisonttiin ja kohta jotkut muutkin rynnivät takaa ohi. 11km paalulla muistan olleeni todella sippi. Eväät oli syöty ja koneesta bensa loppunut. Vauhti oli kuitenkin pysynyt jotenkuten sidettävänä ja tunnin rajan rikkominen periaatteessa oli vielä omissa käpälissä. Yritin taistella vaikka olo oli infernaalisen kammottava. Jossain 12km jälkeen Ari Silen, aikoinaan puolimaratoninkin 1:09 juossut kova hiihtäjä ilmestyi takaa rinnalle ja huikkasi että "tunnin juna menee tässä". Puuskutin kuin veturi ja irvistin tuskaani. Yritin laittaa kaiken peliin, mutta vauhti ei todellakaan noussut pätkän vertaa. Ari loittoni hitaasti, mutta varmasti edelläni karkuun. Maaliin tulin kaikkeni antaneena ajassa 1:00.26. Ari oli juossut 4 sekuntia alle tunnin rajan. Olo oli surkea pitkin iltaa. Vuoron perään tyhjensin pötsinikin sekä ala että yläkautta. Mutta pahinta oli sapetus tulosta kohtaan! Saakelin saakeli! Samalla päätin, että nyt muuttuu toteutus: seuraavaksi tehdään eikä puhuta, saati sitten rehennellä. Vanha sananlasku "oppirahat pitää maksaa", päti tähän kyllä 100% hyvin. 

Uusi päälaji vanhan rinnalle

Tuo kesän 1996 Hirvijärvihölkän pettymys tuskaisen taistelun jälkeen ei todellakaan lopettanut intoani juoksemiseen. Päinvastoin, se vei sen ihan uudelle tasolle. Fiilis oli, että odottakaahan ensi vuotta, silloin näytän. Tennistä pelasin edelleen ykköslajinani, mutta aloin syksyllä 1996 lenkkeillä huomattavasti aikaisempaa enemmän. Talvella 1996-1997 tuli tenniksen, satunnaisten sählyjen, pipoltäkän ym. lisäksi juostua noin 70km viikossa, joskus hieman enemmänkin. Olin aika rimpula tuohon aikaan ja kroppa tuntui sopivan ihan hyvin kestävyysjuoksuun. Kevääksi 1997 tunsin päässeeni jo ihan hyvään kuntoon. Tennisseurassa vähän jopa välillä ihmeteltiin, että vetääkö juoksu nyt miestä tennistä enemmän puoleensa. Kieltämättä fiilis oli välillä sen suuntainen. Mitään vetotreenejä tai vastaavia en koskaan tulloin tehnyt, mutta kesällä 1997 kasvatin joidenkin lenkkien vauhtia. Yleisesti juoksuuni tuohon aikaan päti vähän se, että juoksin koko ajan lenkit liian kovalla vauhdilla, mutta koska kroppa luonnollisestikin vahvistuu vielä 17v. ikäisellä retaleella, ei tullut mitään ylirasitustiloja tai vastaavia hommaa kiusaamaan. 

Heinäkuun viimeisenä lauantaina 1997 kokoontui porukka taas Hirvikylän tanssilavan läheisyyteen, josta Hirvijärvihölkkä perinteisesti aina starttasi Hirvijärveä kiertämään. Viimeisen viikon oli ottanut kevyemmin ja myönnän, että odotin tätä kisaa enemmän kuin seuran tennismatseja. Paukusta ampaisen liikkeelle ja meno tuntui hyvälle. Olin ajatellut, että jopa 56.00 loppuaika voisi olla mahdollinen, niin hyvin oli treeneissä kulkenut. Tällä kertaa en ollut tavoitteistani, enkä mistään muustakaan puhunut yhtikäs mitään. Taisin aina kysyttäessä todeta, että katsotaan miten kulkee ja hieman olen treenannut. Suunnitelmaini oli painaa sitä kuuluisaa 3000m cooperin vauhtia, eli 4min/km vauhtia piti matkan edetä. Kello kertoi ekan 8km pätkällä, että oli posottanut jopa 3.50/km vauhtia. Hieman hirvitti, että mitähän noista ylämäistä ja lopusta ylipäätään tulee?!? Meno kuitenkin jatkui vahvana. Silti Ahosen Tuomo (2:44 maratoonari) ja pari muuta kokenutta ukkoa painoi viime kilsoilla ohi, vaikka äijiä ei ollut näkynyt vielä ihan kintereillä paria kilometriä aikaisemmin. Tämä ei haitannut, koska tiesin tänään tulevan hyvän tuloksen, jopa paremman kuin olin uskaltanut ajatella. Maalissa kello pysähtyi aikaan 53.56. Tunnin raja alittui selvästi, isän vanha tulos perheen piikkipaikalta sai kunnolla kyytiä ja 4.00/km vauhtipläänistäkin pistin vielä paremmaksi. 

Koukussa

Tuo onnistuminen kesän 1997 Hirvijärvihölkässä koukutti minut lopullisesti kestävyysjuoksun julmaan, mutta niin ihmeelliseen maailmaan. Keuruun kisailijat oli tuolloin kova seura kestävyysjuoksun rintamalla, voittihan seura seuraavana vuotena 1998 miesten 4x800m viestijuoksun SM-kultaa ja oli pronssilla 4x1500m viestissä. Minuakin seuraan hieman kyseltiin, mutta en halunnut mihinkään valmennusohjelmaan rueta. Juoksin ilman seuraa, ilman ohjelmaa ja omaksi ilokseni. Tenniksessä edustin edelleen Keuruun tennisseuraa ja seurojen välisissä liigapeleissä pelailin. 

Vuoituhannen lopussa into tennikseen kuitenkin loppui. Juoksuun sen sijaa ei. Tästä myöhemmin lisää seuraavassa osisossa. 

Vuoden 2021 alku

Tässäpä vuoden 2021 alun treenejä, tai voisi oikeammin sanoa treenitöntä eloa. Olen jotain pientä pyrkinyt puuhastamaan, jotta homma ei olisi ihan pelkkää lojumista, mutta motivaatiota todelliseen treenaamiseen ei tällä hetkellä ole. Suurin syy on kisojen peruminen koronaviruksen varjolla, mikä on mielestäni täysin järjetöntä touhua. Ulkona tapahtuvaan urheilutoimintaan ei pitäisi missään nimessä soveltaa samoja kokoontumis ym. rajoituksia kuin vaikkapa sisätiloihin. No, alkuvuoden lusmu eloni näyttää seuraavala:

Ma 28.12; a: 5km. i: 12km. Yht. 17km

Ti 29.12: a: 5km. i: 8km. Yht. 13km

Ke 30.12; i: 1h 45min. punttisalitreeni

To 30.12; a: 5km. i: 11km. Yht. 16km

Pe 1.1; i: 12km

La 2.1; p: 10km

Su 3.1; i: 12km

Viikko 53: juoksua yht. 80km

Ihan tällainen perusviikko. Ei tosin pitkää lenkkiä eikä mitään tehoja juoksun osalta. Keskiviikkona ärhärin kiitettävästi rautojen kimpussa punttisalilla. Vuoden 2020 lopussa, tarkemmin torstaina 30.12 tuli ikääkin taas vuosi lisää mittariin. Nyt vuosia on elettynä jo 41v. En pode mitään ikäkriisiä, tunnen itseni nuoreksi ja henkisestihän olen edelleen hädin tuskin aikuinen :)

Ma 4.1; a: 6km. i: 12km. Yht. 18km

Ti 5.1; i: 80min. kuntopiiri

Ke 6.1; i: 12km

To 7.1; a: 5km. i: 13km. Yht. 18km

Pe 8.1; a: 5km. i: 15km. Yht. 20km

La 9.1; i: 17km

Su 10.1; 14km

Viikko 1: juoksua yht. 99km

Pari ihan normaalin rytmin mukaista treenipäivää, siis jopa määränsä puolesta. Ajattelin jo, että alkaisko homma tästä tuttuun tyyliin rullaamaan, mutta viikon jälkeen jotenkin into lässähti pahemman kerran. 

Ma 11.1; a: 5km. i: 12km. Yht. 17km

Ti 12.1; a: 2km. i: 90min. punttisalitreeni + 3km. Yht. 5km

Ke 13.1; a: 2km (sis. autojen työntöä lumihangesta). i: 2km + tunti lumitöitä. Yht. 4km

To 14.1; a: 2km. i: 2km. Yht. 4km

Pe 15.1; p: kuntotesti (pyörätesti, vatsalihakset, pystypunnerrus ja kyykky)

La 16.1; lepo

Su 17.1; lepo

Viikko 2: juoksua yht. 31km

Oikeastaan tämä oli kulminaatioviikko nykyiseen olotilaan. Lakkasi vaan huvittamasta edes yrittää kunnollista treeniä ja juoksukunnon kohotusta. 

Lunta satoi alkuviikosta tosi paljon ja tiet olivat välillä aika mielenkiintoisessa kunnossa. Kun lähdin tiistaiaamuna juoksemaan töihin, oli joku autonsa kanssa jumissa heti n. 150m. päässä kotioveltani. Auttamaan pyrkivänä kaverina hain kotoa lumilapion ja autoin kaipparin irti kinoksesta. Teitä ei oltu vielä paikoin lainkaan aamuliikennettä varten aurattu ja tyyppi oli juuttunut pohjastaaan risteykseen. Sain lapioitua/työnnettyä miekkosen irti ja hilpasin lumilapion takaisin kotivarastoon. Pääsin sen jälkeen about 400m kun toinen poloinen autonsa kanssa jumissa keskellä tietä. Muutaman muun avuliaan kanssa autoimme hänet liikkeelle. Tulipa ainakin päivän hyvä työ tehtyä :) Loppuviikosta en sitten oikein jaksanutkaan enää lenkkeillä, johtui osaksi lumen tulon paljoudesta, mutta sehän on vain tekosyy kaltaiselleni lusmulle. Perjantaina oli työpaikan kuntotesti, jonka läpäisin hyvin. Suoritin kuulemma jopa erityisen korkeat tulokset. Seuraava työkunnon kuntotesti on 3v. kuluttua ja testin pitäjä sanoikin, että olettaa kunnon olevan sitten yhtä hyvällä mallilla. Vitsailin, että saahan niin odottaa, mutta saatan ilmestyä sitten keski-ikäisenä rapamahana puuskuttamaan jos ei ole treenit kiinnostanu. 

Ma 18.1; a: 5km. i: 5km. Yht. 10km

Ti 19.1; a: 3km. i: 60min. kuntopiiri + 5km. Yht. 8km

Ke 20.1; a: 4km. i: 2km. Yht. 6km

To 21.1; a: 2km. i: 2km + puolitoista tuntia lumitöitä. Yht. 4km

Pe 22.1; lepo

La 23.1; i: 13km

Su 24.1; i: 13km

Viikko 3: juoksua yht. 54km

Tiistaina sain sentäs ihan hyvän kuntopiirin väännettyä, mutta muuten olikin aika vetelehtimistä. Keskiviikkona juoksin suoraa töistä kotiin ja jäin sohvalle makaamaan. Torstaina ei mokomaa voinut toistaa, sillä lunta oli tullut ylen määrin ja tämähän tiesi töiden jälkeen messevää lumikolan ja lapion kanssa heilumista. Viikonloppuna sain ihme kyllä kemmettua itseni ihan hyvät lenkit juoksemaan. 

Ma 25.1; lepo

Ti 26.1; a: 4km. i: 8km. Yht. 12km

Ke 27.1; a: 5km. i: 9km. Yht. 14km

To 28.1; i: 60min. punttisalitreeni

Pe 29.1; a: 5km. i: 10km. Yht. 15km

La 30.1; p: tunti lumitöitä. i: 60min. kuntopiiri

Su 31.1; lepo

Viikko 4: juoksua yht. 41km

Lihaskuntoa sain kyllä kunnolla väännettyä, juoksua en niinkään. Jospa olisin kesällä silmiä hiveleväsä rantakunnossa?! (tähän epäuskoista naurua). Näkyhän ei silmiä hivele, vaikka miten treenaan, eikä ole tuo kuvajainen peilistä kyllä koskaan mielessä treenejä tehdessä :) 

Ma 1.2; a: 2km. i: 10km. Yht. 12km

Ti 2.2; a: 2km. i: 8km. Yht. 10km

Ke 3.2; a: 2km. i: 7km. Yht. 9km

To 4.2; lepo

Pe 5.2; i: keskivartalojumppa

La 6.2; i: 11km

Su 7.2; p: 10km

Viikko 5: juoksua yht. 52km

Heh, alkuviikosta kun sain itseni liikkeelle töihin juoksemaan, oli tämä lenkki tasan tarkkaan suorinta tietä töihin. Enempää en jaksanut enkä viitsinyt. Viikonloppuna lenkuttelin hieman päiväunien lomassa, sillä su-ma yönä tuleva amerikkalaisen jalkapallon NFL:n finaali Super Bowl vaati, että jaksaa taas valvoa koko yön putkeen. 

Ma 8.2; lepo

Ti 9.2; i: 80min. punttisalitreeni

Ke 10.2; a: 2km. i: 11km. Yht. 13km

To 11.2; lepo

Pe 12.2; a: 3km. i: 11km. Yht. 14km

La 13.2; i: 12km

Su 14.2; lepo

Viikko 6: juoksua yht. 39km

Maanantai toki oli jo etukäteen junailtua töistä vapaapäiväksi kun valvoin su-ma yönä jenkkifutiksen finaalin Super Bowlin kaverin kanssa ja olihan se taas valvomisen arvoista, vaikka suosikkijoukkueeni olikin taas tippunut välierissä. Menin nukkumaan aamulla klo. 6:00 tienoilla ja sain ihan hyvin kiskottua hirsiä suunnilleen 6 tuntia. Toki rytmin sekoittuminen aiheutti maanantaina vielä melkomoisen kooman tunteen kehoon. 

Näemmä tuo aamun laiskuuskin on jotenkin salakavalasti hiipinyt pysyvämmäksi olotilaksi. Tiistain juntti-puntti oli taas viikon "tehokkainta" antia treenien osalta. 

Katsotaan miten homma etenee. Nyt ei tosiaan oikein treenaaminen motivoi. Katsotaan myöhemmin, mikä on kesän ja syksyn tilanne kisojen suhteen? Jos vaikka treenimotivaatio herää talvihorroksestaan. Ja jos ei herä, pidetään vuosi enemmän ja vähemmän "välivuotena", lusmuillaan ja pidetään hauskaa muilla tavoilla. 

Ajatuksia tulevasta

 Vuosi 2021 on hyvässä vauhdissa. Tammikuun puoliväli on jo ohitettu ja ensi kuussa alkaa valoisuuskin jo selkeästi lisääntyä. Pitäisi varmaan miettiä edessä olevan kauden treenisuunnitelmia. Tässäpä ajatuksia, joita nyt mielessäni olen pyöritellyt.

Alkuperäiset pläänit maratonien suhteen 

Kun viime vuoden lokakuussa juoksin Vantaan maratonin, oli ideana lähteä tulevana keväänä juoksemaan Britteihin Newport Wales maraton 18.4.2021. Kun tämä hiivatin koronatilanne alkoi jo hyvissä ajoin näyttämään siltä, että ensi keväänäkään ei vielä ulkomaan reissuja ole juuri mahdollista suunnitella, saati kisoja ulkomailla juosta, muuttuivat suunnitelmat. Harmi sinänsä, koska kovin mielelläni lähtisin maratoneja ulkomaille juoksemaan. Vaikka juostava matka on sama ja kotimaassakin löytyy hyviä maratoneja, tulee itselleni silti uutta puhtia siitä, että saisi lähteä jonnekin muualle juoksemaan. Näin on jostain syystä aina ollut. 

Toisena vaihtoehtona ajattelin sitten ottaa sopivan maalin jostain Suomen kevätmaratonista. Tällaiseksi mietin Yyteri maratonia, joka tänä vuonna tullaan juoksemaan 29.5.2021 (jos siis tullaan). Yyterin reitti on pöytätasainen ja hyvällä kelillä ideaalinen kovan tuloksen yrittämiseen. Fundeerasin, että jospa sinne koettaisi alkuvuoden aikana päästä kovaan kuntoon, juoksisi hyvän kevätmaratonin ja sitten voi kesällä tahkota sopivasti taas treeniä koneeseen ja juosta syksyllä toisen maratonin. Tämänkin pläänin olen kuitenkin nyt haudannut. 

Motivaatio tökkii eikä vain kiinnosta

Syksyn maratonin jälkeen lusmuilin urakalla. Mietin treenimotivaation loppuvuodesta tai viimeistään nyt alkuvuodesta kyllä löytyvän helpostikin. No ei ole oikein löytynyt. Muutamia vetotreenejä lukuun ottamatta en ole oikein saanut mitään kunnolla tehdyksi. Pitkiä lenkkejä en ole tehnyt lainkaan sitten viime syksyn. En nyt täysin sohvaperunana ole ollut. Lenkkeillyt olen marraskuusta lähtien suhteellisen säännöllisesti ja punttisalilla käynyt voimatreenejäkin välillä heilumassa. Sellaisen treenin mättäminen, jota hyvän maratonkunnon saavuttaminen edellyttäisi, ei nyt vaan kiinnosta tällä hetkellä. Ei tähän ole mitään yksittäistä syytä. Talvikin tuli kunnolla nyt tammikuussa Etelä-Suomeen ja toi omat haasteensa juoksemiseen, mutta en koe sen vähentäneen treenimotivaatiota. Jotenkin vaan kokonaisuus ei iske. Niimpä päätin skipata kaikki ajatukset kevätmaratonin juoksemisesta. Mikäli keväällä saisi motivaation takaisin, voisi sitten loppukesään ja syksylle yrittää tavoitteita asettaa. 

Meinaan tässä kyllä lenkkeillä suht paljon ja mikäli kisoja keväällä järjestetään, juoksen niitäkin joitain varmasti. Ainakin kymppejä ja mikseipä jonkun puolimaratoninkin voisi käydä kipaisemassa. Mulle ei ole niin väliä, tulisiko lyhyemmän matkan kisoista hyviä tuloksia vaiko ei. Kisoissa käynti jo sinänsä on kivaa puuhaa. Maraton onkin sitten eri juttu. Puolikuntoisena en viitsi viivalle lähteä koska maratonin läpi lönköttely ei motivoi pätkääkään. Kunnon pitäisi maratonilla olla sellainen, että hyvän tuloksen saavuttaminen olisi realistista, muita matkoja saatan lähteä vaan huviksenikin kiskomaan. 

Tästä eteenpäin uusin miettein

Päätin katsella nyt kevään etenemistä kaikessa rauhassa. Lenkkeilen, nujuan välillä punttsalilla ja teen muutakin mukavaa jos siltä tuntuu/tilaisuuksia tulee. Kunnon treenit tai edes niiden yrityksen jätän suosiolla myöhemmäksi. Turha suotta räpiköidä, jos pikemminkin tympäsee kun innostuu treeneihin lähdöstä. 

Sain viime vuoden puolimaratonin sijoitukseni perusteella lahjakortin osallistumiseen elokuussa juostavalle Paavo Nurmi maratonille Turkuun. Jos keväällä motivaatio herää, voisi yrittää tahkota kesän mittaan treenit siihen malliin, jotta 21.8.2021 olisi Turussa vireessä. Antaa ajan näyttää... Sitten loppuvuodestahan on kotimaassakin vielä hyviä kisoja tarjolla, jos vain intoa piisaa, eli hätäkös tässä. 

Muusta elosta

Onhan sitä nyt toki elämää treenien ulkopuolellakin, vaikka vahvasti ne ovat toki yleensä vapaa-ajan vieton suunnittelua yleensä hallinneetkin. Tietysti tämä korona-aika vaikuttaa juoksukisojen peruuntumisen lisäksi moneen muuhunkin asiaan. 

Juuri juoksukisojen suhteen en vain voi käsittää ollenkaan kisojen perumisia. Siinä ei mielestäni ole päätä eikä häntää! Ulkona tapahtuvaa toimintaa ja kukaan nyt ei viivalle muutenkaan sairaana ilmesty juoksemaan. Paljon todenäköisemmin sitä nyt jostain ostoskeskuksesta tai vastaavasta itselleen viruksen saa. Korpeaa koko touhu! Samoin lasten ja nuorten harrastusten perumisessa ei ole tolkun hiventä. Ehkäpä ajatukseni näihinkin juontavat juurensa kokonaiskuvasta, jossa en pidä näin mittavia yhteiskunnan rajoituksia mitenkään järkevinä. Hinta vain on liian kova. Ja onhan se nyt monesta vielä kovemman sulun päälle laittaneesta maasta nähty, että ei se viruksen leviäminen pysähdy rajoitusten myötä. Turhaan mä toki burnaan, tilanne on mikä on ja koronavirus nyt on otettu koko maailman silmätikuksi. Omasta mielestäni vain ihan liian voimallisesti. 

Noo, eteenpäin täytyy katsoa. Jospa vielä maailma aukenee ja elo palaisi taas edes suht normaaliksi. Kavereiden kanssa peruttiin ensi kesän jalkapallon EM-kisoihin liput, koska tulee eolemaan erittäin epätodennäköistä, että: a) ottelut pidetään suunnitelluissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa ja b) yleisöä päästetään (ainakaan suurissa määrin) katsomoihin. Penkkiurheiluun pitänee vielä pitkään keskittyä kotisohvalta käsin ja senhän mä toki osaan :) Loppuvuodesta kyllä lähden reissuun, mikäli se on mahdollista ja syksyllä käyn 100% varmuudella perinteisen ruskareissun Lapissa tekemässä. 

Vuoden 2020 yhteenveto

Näin uuden vuoden päivänä tätä kirjoittaessani vuosi 2020 on päättynyt ja vuosi 2021 vaihtunut. Mennyt vuosi oli monella tavalla poikkeuksellinen, mutta itselleni siitä tuli poikkeuksellinen positiivisessa mielessä kun ajattelen juoksuharrastustani. Kerrankin sain vedettyä vuoden läpi ilman mitään vammoja tai muita harmeja. Maailman velloessa koronapandemian kynsissä, en ollut itse taudissa kertaakaan koko vuonna. Sairasolopäiviäkin töistä kertyi pyöreät 0 kappaletta. 

Suraaavassa tarkemmin vuodesta 2020, keskittyen lähinnä juoksujuttuihin, treeneihin ja kisoihin, vaikka saatan jotain muutakin kannaltani kiintoisaa sivuta. 

Aloitetaan perinteisesti menneen vuoden juoksukilometreistä, jonka perään tarkempaa strooria:

- tammikuu: 436km

- helmikuu: 456km

- maaliskuu: 490km

- huhtikuu: 418km

- toukokuu: 429km

- kesäkuu: 438km

- heinäkuu: 425km

- elokuu: 504km

- syyskuu: 439km

- lokakuu: 184km (10.10 Vantaan maraton)

- marraskuu: 232km

- joulukuu: 304km

Vuosi 2020: juoksua yht.  4755km

Lähtötilanne ja vuoden alku

Lähtötilanne vuoteen 2020 maratonharrastuksen puolesta oli tuttu: edellinen vuosi oli mennyt tavoitteiden osalta päin honkia ja janosin kostoa! Nyt tilanne toki oli paljon valoisampi kuin vuosi takaperin, jolloin toipuminen akillesjänneleikkauksesta oli edelleen kesken. Olin saanut treenattua edellisenä vuotena jo hyvin, vaikka marraskuun 2019 New Yorkin maratonilla tulikin paha pettymys. Syy siihen oli kuitenkin selvä, eli maratonin vaatimaa treeniä en ollut tehnyt tarpeeksi, erityisesti pitkien lenkkien muodossa, koska jalat sanoivat vikalla kympillä yhteistyösopimuksen irti. Olin ilmoittaunut 19.4.2020 juostavalle Wienin maratonille Itävaltaan ja sitä kohti oli tarkoitus alkaa treenejä mättämään. 

Vuosi lähtikin mukavasti käyntiin. Vaikka talvi oli muuten Etelä-Suomessa aika ankea, eli täysin lumeton ja "syksymäinen", juoksuharrastukseen kelit olivat mitä parhaimmat. Ainoastaan yhden ainoan kerran käytin nastalenkkareita liukkaan kelin takia ja olihan omituista vetää ratavetoja yleisurheilukentällä tammi-helmikuussakin. Enpä ole moista ennen kokenut. Treenit sujuivat hyvin, tehoja ja määrää sain tehtyä sopivassa suhteessa ja kävin treenimielessä myös 10km kisat juoksemassa Aktia Cupissa Vantaalla sekä tammi- että helmikuussa. Tulokset niissä eivät kovin hävejä olleet, mutta se ei hommassa ollut todellakaan pääasia. Mielessä oli maraton, vain maraton, eikä mikään muu kuin maraton (lainaus Tuomas "Z" Zacheukselta). 

Kunto nousee

Helmikuussa vedin jo kovia viikkoa, niin määrän kuin tehojenkin suhteen. Olihan maraton tulossa huhtikuun puolivälin kieppeillä, joten näin pitikin tehdä. Tunsin kunnon nousevan hyvin. Olin päättänyt maaliskuun alussa lähteä Porin Karhuhalliin juoksemaan puolimaratonin APK Hallimaraton - tapahtumaan, joka järjestettiin 6.3.2020. Se tulisi osumaan kovaksi suunniteltuun treeniviikkoon, mutta ajattelin katsoa, miten kroppa pelaa kisassa vösyneenpänäkin. Tuon viikon alkuun juoksin pitkän lenkin ja vielä torstaina temmoin radalla tonnin vetoja, vaikka lauantaina piti kisata. Kroppa oli väsynyt kisaa edeltävänä päivänä, mutta vähät välitin. Yllätyin suuresti, miten kevyesti juoksu kulki. Hieman hölmöltä tuntui 400m rataa kiskoa puolimaratonin verran, mutta kun fiilis oli yleisesti hyvä, ei se liikoja haitannut. Loppuaikani 1:19.12 yllätti täysin. Viikkoon tuli kuitenkin juoksua yhteensä 124km ja toinenkin kova treeni tämän puolimaratonin lisäksi. Tästä on jostain oli hyvä lähteä viimeistä 6 viikon viimesitelyä vetämään kohti maratonia. 

Koronapandemia ja kisat seis

Maailmalta Eurooppaan ja Suomeen iskenyt korinaviruspandemia konkretisoitui päälle maaliskuussa. Urheilutapahtumat alettiin laittaa jäihin ja myös juoksukisoja perumaan, ensin Euroopassa ja kohta myös Suomessa. Isot massatapahtumat kuten yli 30000 juoksijan Wienin maraton peruttiin luonnollisesti heti ensimmäisten joukossa. Ajattelin, että jospa pääsisi kotimaassa jonkun kevätmaratonin juoksemaan vielä, mutta pian homma oli siinä pisteessä, että mitään kisoja ei pidetty. Kyllähän mielessä kävi, että ei voi olla totta!! Monen tuskaisen vammavuoden jälkeen olin viimein saanut itseni tavoitteen edellyttämään kuntoon ja sitten käy näin. Tympäsi, mutta minkäpä tilanteelle mahdoin. 

Uusi plääni

Kun selvisi, että maailma sulkeutui aika totaalisesti koronaviruksen aiheuttaman sekamelskan takia, aloin miettiä vuotta treenien suhteen eteenpäin. Myös muutkin suunnitelmat menivät ihan uusiksi. Olinhan oman juoksuharrastuksen lisäksi odottanut myös innokkaana penkkiurheilijana tätä vuotta kuin kuuta nousevaa: kesä piti viettää jalkapallon EM-kisat, pyöräilyn Ranskan ympäriajo ja olympialaiset katsellen. Futiksen EM-kisoihin minulla oli vielä lippukin Unkarin Budapestiin neljännesväliriä katsomaan kesäkuun lopulla, mutta kaikki tulisi peruuntumaan. Treenien osalta päätin loppukevään ja alkukesän otta rennommin, jotta kynttilä ei palaisi loppuun. Se olisi vaarana, jos koettaisi syksyyn saakka mättää liian kovaa yhtäjaksoisesti. Huhti- ja toukokuussa kyllä juoksin normaalisti, mutta tehoja en tehnyt juuri lainkaan. 

Uudeksi tavoitteeksi asetin maratonin lokakuussa ja kisaksi valitsin 10.10.2020 juostavan Vantaan maratonin. Tässä tilanteessa en uskaltanut alkaa mitään ulkomaan maratoneja edes miettimään, vaikka maratoneja tykkäänkin yleensä käydä jossain kauempana juoksemassa. 

Hyvä juoksukesä

Kesäkuussa iskin taas enemmän treeneissä höökiä pyttyyn. Itselleni epätavalliseen tapaan olin ottanut juhannuksen jälkeiset 2 viikkoa lomaksi, koska alunperin piti tuolloin lähteä niitä futiksen EM-kisoja katsomaan ym. kavereiden kanssa kikkailla. Yleensähän en kesäisin juuri koskaan lomaa pidä, mutta nyt en sitä viitsinyt enää alkaa perumaankaan. Treenit kulkivat ja ilokseni Suomessa alettiin jo kesäkuussa taas juosta myös kisoja, joskin erityisjärjestelyin. Kävinkin kesäkuun puolivälissä 10km kisa vetämässä ja sama oli vielä kesäkuun lopussakin. Tässä toisessa kisassa vaan eksyin reitiltä 7km hujakoilla, kuten teki moni muukin juoksija tuona päivnä. Joku edellä veti harhaa ja kaikki siinä kohtaa aivan perässä tulevat sitten perässä. Ekan kerran ikinä keskeytin kisan siihen, että juoksin reitiltä harhaan. No tämä ei juuri jaksanut harmittaa, olihan kyse vain treenikisasta. Myös heinäkuussa juoksin yhden 10km kisan ja muutoinkin teenit kulkivat mukavasti. Vielä en mättänyt mitään hurjia hevoskuuriviikkoja, mutta sellaiset oli tarkoitus aloittaa heti elokuun alussa. 

Elo- ja syyskuussa treenit kulkee ja hommat sujuu

Elokuun alussa aloitin 11 viikon suunnitellun treeniohjelman toteuttamisen kohti maratonia. Olin muuttanut täksi vuodeksi yleisesti viikkorytmiäni niin, että tein pitkän lenkin aina keskellä viikkoa perinteisen viikonlopun sijaan. Tämä palveli erityisesti sitä ajatusta, että treenikisoja oli parempi juosta. Kisat kun yleensä ovat aina viikonloppuna, niin pitkä lenkki oli hyvä juosta jo tiistai-keskiviikko akselilla. Tämä tuntui toimivan hyvin. Kovimmilla viikoilla tein pitkän lenkin heti alkuviikosta, sitten joku vetotreeni keskellä viikkoa ja kisa kovana treeninä viikonloppuun. Tarkoitus oli kisata elokuussa ja syyskuussa aika paljon, ja tällä tavalla hioa kunto huipuunsa. Juoksinkin 5 viikonloppuna putkeen kisan elokuun alusta syyskuun alkuun. Putki starttasi 8.8 Tuusulajärven maratonin kympillä, jossa taas eksyinb reitiltä. Sapetti, koska nyt se oli ihan vain järjestäjien puutteellisesta reitin merkkauksesta johtuvaa ja kyseinen kisa on jatkossa protestilistalla. 15.8 Haaga Runin 10km kulki kovassa helteessä ihan kivasti. Vielä paremmat fiilikset jäivät 22.8 Turussa juostusta Paavo Nurmi puolimaratonista ja 30.8 Espoossa juostusta Länsiväyläjuoksusta (17,3km). 

Länsiväyläjuoksun jälkeen jäin 2½ viikon lomalle. Olen aina tähän aikaan vuodesta lomalla ja lähes aina suuntaan Lappiin, niin nytkin. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna pidettävä Levin Ruskamaraton oli tänä vuonna typistetty pelkäksi polkujuoksukisaksi, jossa matkoina oli rankassa maastossa 15km ja 25km matkat. Lähdin korkkaamaan polkujuoksu-urani ja osallistuin 15km kisaan. Hyvästä treenistä se toki kävi, mutta ei tule minusta polkujuoksijaa, eikä homma mitenkään sytyttänyt. Vaikeassa kivirakkaa, juurakkoa ym. elementtejä sisältäneellä reitillä en uskaltanut juosta ollenkaan kuntoni edellyttämällä tavalla. Nyt erityisesti maratonin ollessa lokakuussa kaiken tähtäimen kohteena, en ottanut mitään riskejä jalkojen telomisen kanssa. Muutoin kavereiden kesken tehty Levin viikonloppu oli taas mitä parhain. Tällä kertaa jätin juhlinnat vähemmälle, koska en halunnut pilata seuraavaa viikkoa krapulasta kärsien. Kavereiden lähtiessä jo etelää kohti, jäin itse vielä viikoksi Pallaksen/Levin maisemiin retkeilemään ja treenaamaan. Se jos joku oli hienoa! 

Viimeiset kovat treeniviikot

Loman ja Lapin reissun jälkeen koitti taas arki työn merkeissä. Treenit jatkuivat suunnitelman mukaan kohti maratonia. Syyskuun toisella puolikkaalla juoksin vielä pari kisaa kovina treeneinä ja tuntuma oli, että kulkee ihan kivasti. Nyt vain lokakuun alussa loppukeventelyt putkeen, koetan olla sairastumatta niin johan pitäisi Vantaalla maraton kulkea. Päätin olla liikoja stressaamatta tuon sairastumisen suhteen. Syksyllä 2016 sain elämäni kunnossa karmean flunssan päälle juuri maratonviikolla ja mokoma surkea tuuri toistui sairasteltuani pitkin syksyä 2017 ennen joulukuista Honolulun maratonia. "Jos tauti iskee, sitten se iskee", oli ajatukseni. Nyt kuitenkin kaikki meni putkeen, eikä flunssa, korona tai mikään muukaan kalkkiviivoilla pilannut hommaa. 

Pitkäaikainen tavoite täyttyi

10.10.2020 juoksin Vantaan maratonilla 2:48.20 ja samalla toteutui pitkään tavoitteena ollut 2:50 alitus. Joskus, kohdallani hyvin harvoin, päivä paistaa risukansaankin. Projekti tämän toteuttamiseksi oli venynyt vuosia ja taas vuosia, koska olen kärsinyt todella paljon vammoista ja kuten äsken mainitsin, parina vuotena sairastelut pilasivat muutoin hyvien vuosien työn maratonin suhteen kalkkiviikoilla. Sanotaan, että matka on päämäärää tärkeämpi, mutta olihan se hienoa viimein onnistua :) 

Loppuvuosi lusmuilua

Maratonin jälkeen vietin ansaittua ylimenkautta, joka kohdallani tarkoitta yleensä myös railakkaamppa juhlimista. Korona-aika teki tyhjäksi tietyn kaltaisen kemujen pitämisen, mutta kyllä sitä muutamat messevähköt keikat saatiin kavereiden kanssa aikaiseksi. Lokakuun lopun ja pitkälle marraskuutakin lusmuilin treeneistä maratonin jälkeen aika totaalisesti. Nyt joulukuussa aloin taas jotain yrittää, mutta vieläkin määrät ovat olleet tosi vaatimattomia. Uudet suunnitelmat ovat toki olemassa, mutta niistä myöhemmin tarkemmin. Täytin ihan loppuvuodesta 41 vuotta, eli olen vasta parhaassa juoksuiässä ;) Tunnen että kykenen ehjänä ja terveenä ollessani vielä parantamaan aikaani maratonille. Aika näyttää, miten käy. 

Nyt katse vauhtuneeseen vuoteen 2021. Toivottavasti myös maailma taas avautuisi normaaliksi.