Välillä kun tykkään epämääräisiä turinoita elostani ja erityisesti juoksuharrastuksesta tänne kirjoitella, niin sain näin lomalla ajatuksen, että aloitan purkamaan tekstin muotoon omaa juoksuharrastustani historiikin muodossa. Aika tuntuu siihen sopivalta.
Olen nyt 41 vuotias ja kestävyysjuoksu on ollut ykkösharrastukseni jo yli 20 vuoden ajan. Ei tarkoita, etteikö harrastus jatkuisi ja ettenkö asettaisi uusia tavoitteita, vaikka tämän vuoden olenkin päättänyt elää ilman maratontavoitteita pitkästä pitkästä aikaa. Kestävyysjuoksu on antanut paljon, tuonut eloon ympäri Suomen hyviä kavereita ja lukuisia tuttavia. Vastoinkäymisiäkin on ollut välillä enemmän kuin tarpeeksi, lähinnä vammojen muodossa, mutta ilman muuta kokonaisuus kääntyy selvästi plussan puolelle.
Seuraavassa hieman tarkemmin tästä hienosta matkasta ja mitä kaikkea on matkan varrelle sattunut. En tiedä kiinnostaako tämä nyt erityisesti ketään, mutta jospa nyt joku sattuisi vaikka lukemaan paremman puutteessa.
Aika ennen juoksuharrastusta
Olen siis syntynyt 30.12.1979. Eli siis selkeästi vielä 1970-luvun sukupolvea :) Kotoisin olen Keuruulta Keski-Suomesta, jossa asustelin aina vuoteen 2000 saakka. Keuruu oli tuohon aikaan ennen kaikkea merkittävä puolustusvoimien keskus. Paikkakunnalla oli Pioneerivarikko ja Keuruun varuskunta, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Pioneerirykmentti. Kaupunki Keuruusta tuli vuonna 1986 kun meikäläinen oli päiväkoti-ikäinen. Perheemme asui Kalettoman kylässä, noin 7km Keuruun keskustasta itään, juuri Pioneerivarikon lähimaastoissa. Osaksi varmaankin juuri puolustusvoimien merkittävästä läsnäolosta ja aktiivisesta kyläyhdistysoiminnasta johtuen, erilaiset urheiluharrastukset olivat aina lähellä ja läsnä. Myös vanhempani olivat liikunnallisia ja kannustivat harrastamaan.
Tennis muodostui itselleni urheilulajeista kaikkein kiinnostavammaksi jo pienenä. Olin muistaakseni 5 vuotias kun isäni osti ensimmäisen tennismailani. Pian kävimmekin Pioneerivarikon alueen viereen rakennetulla uudella tenniskentällä suhteellisen aktiivisesti palloa lyömässä. Vaikka harrastin liikuntaa ala-asteikäisenä todella monipuolisesti, tenniksestä tuli suurin kiinnostuksen kohde. Ihan pienenä en kuitenkaan vielä lähtenyt tenniksestä millekään kurssille, vaan harastus oli enemmän itse oppimista. Tätä auttoi se, että Kalettoman kylällä asui muitakin tenniksestä kiinnostuneita, joiden kanssa tuli koko ala-asteen ajan palloa hakattua aktiivisesti. Ollessani viidennellä luokalla koulussa vuosina 1991-1992, liityin mukaan Timo Levosen vetämään Keuruun tennisseuran harjoittelurinkiin. Joitakin juriorien kisoja olin käynyt jo pelaamassa, mutta siitä alkoi kunnollisempi panostus lajiin. Suurin muutos oli erityisesti siinä, että tätä ennen tennis oli ollut hyvin vahvasti kesäaikaan painottuva harrastus, nyt siitä tuli ympäri vuoden toteutuvaa, ohjatumpaa ja tavoitteena oli oikeasti kehittyä pelaajana.
Monipuolista liikuntaa
Kuten jo totesin, harrastin lapsena montaa urheilulajia, vaikka tennis olikin ainoa, jossa selkeästi kilpailin virallisissa kisoissa. Talvisin pelasin sählyä Keuruun seurakunnan vuoroilla ja erityisen paljon pelasimme "pipolätkää" Kalettoman kyläkoulun kentällä, joka aina talveksi jäädytettiin. Kalettoman kylällä asui juuri sopivasti saman ikäisiä, sekä hieman nuorempia ja vanhempia kavereita, joiden kanssa saatiin likipitäen aina pelit aikaiseksi kun vain haluttiin. Saman poppoon kanssa pelasin joskus kesäisin jalkapalloa ja pesäpalloa, mutta tennis vei kesiksi aina suurimman huomion. Vanhempieni, erityisesti isäni suurin kiinnostus eri urheilulajeista oli hiihtoon ja talvisin hiihdin myös aina aika paljon. Olen yleisesti omista urheiluharrastuksistani ja niiden eloon tuomasta lisästä vanhemmilleni erittäin kiitollinen. He antoivat minun harrastaa erittäin vapaasti mielenkiintoni mukaan, enkä muista että he olisivat koskaan painostaneet, asettaneet kovia tavoitteita tms. mitä valitettavan usein kuulee vahnempien omille lapsilleen kohdistavan heidän harrastuksiaan kohtaan.
Ala-asteikäisenä uinti oli tenniksen lisäksi toinen merkittävä laji, jota harrastin suhteellisen säännöllisesti. Vaikka uin erityisesti talvisin aika paljon, en koskaan kuulunut uintiseuraan (Keuruun toverit), vaan uin enemmänkin omaksi ilokseni. Joitakin uintikursseja toki kävin, jotta tekniikka ei olisi ihan puhdasta räpiköintiä. Uinti oli kuitenkin ensimmäinen laji, jossa intoni enemmän kestävyyssuorituksiin kuin pikamatkoihin tuli ilmi. Kun menin uimahallille, intoni ei koskaan ollutkaan harjoitella liiemmin tekniikkaa tai parantaa nopeutta, vaan ainoastaan uida matkaa. Tuohon aikaan Keuruulla pidettin kesäisin 10km uintimaraton. Kärtin isältäni, että haluaisin sen uida läpi. Olin tuolloin 11 vuotias ja tarvitsin erikoisluvan niin nuorena, jotta saisin siihen osallistua. Se järjestyi ja kesällä 1991 usean tunnin tasitelun jälkeen suoritin uintimaratonin puolustusvoimien Keurusselälle poijuilla merkkaamaa reilun kilometrin rataa kiertäen. Usean tunnin taistelun jälkeen (en muista tarkkaa aikaa) olin maalissa. Muistan edelleen, että sitä seuraavana päivänä käteni olivat niin poikki, että syödessä lusikan/haarukan pitäminen kädessä oli vaikeaa. Tästä kohta 30 vuotta sitten tekemästäni suorituksesta minulla on muuten tapahtuman osallistumismitali edelleen palkintokaapissa tallessa. Tämä uintimaraton oli myös ensimmäinen virallinen kestävyysurheiluun liittyvä kisa, jonka vedin. Koulujen välisissä yleisurheilu- ja hiihtokisoissa olin toki käynyt, mutta niitä en laske virallisiksi kisoiksi.
Ala-asteen jälkeen matka jatkui Kalettoman kyläkoulusta Keuruun keskustaan yläasteelle syksyllä 1993. Tennistä pelasin paljon ja muita sivulajeja, kuten sählyä, jääpelejä, hiihtoa ja vastaavia kouhotin aina kun aikaa riitti. Juoksussa olin osallistunut koulun kisojen lisäksi kerran maastojuoksun piirinmestaruuskisoihin, joissa jäin aika lailla jäännössijoille. Vaikka silloin tällöin lenkkeilin, en mitenkään aktiivisesti, saati niin että sitä olisi millään tavalla juoksuharjoitteluksi kutsua. Kohta tämä oli kuitenkin muuttumassa.
Kiinnostus kestävyysjuoksuun herää
Keuruulla, tarkemmin Liesjärven kylällä oli juostu jo vuodesta 1977 lähtien perinteinen Hirvijärvihölkkä, pituudeltaan 13,9km. Isäni oli useasti tapahtumaan osallistunut ja sain 15 vuotiaana 1995 päähäni, että haluan itsekin sen juosta. Koulussa yläasteella pojat juoksivat kuntotesteissä 2000m testin, jossa menestyin ikätoveihini nähden hyvin. Intoni oli testeissä ja muutenkin fyysisissä urheilusuorituksissa selkeästi eniten juuri kestävyyttä vaativissa suorituksissa. Jotenkin sellainen pitkäkestoista tuskaa vastaan taistelu voitti voimien koettelun tai nopeutta vaativat lajit.
Hirvijärvihölkkä juostiin Liesjärven kylällä aina heinäkuun lopussa. Vuonna 1995 olin kisaan siis ensimmäistä kertaa menossa. Intuitio osallistua tuli vasta kesällä, enkä todellakaan kovin montaa lenkkiä käynyt siihen valmistautuessa tekemässä. Tennis oli selkeä ykköslajini ja olin harva se päivä kentällä, enkä juoksukuntoa kohottamassa. Ajattelin 13,9km matkan kyllä hoituvan yleisesti vahvalla urheilupohjalla. Itse kisassa totuus löi vasten naamaa kuin märkä rätti. En jaksanut sinne päinkään sellaista vauhtia kuin olin ajatellut, mutta loppujen lopuksi kisasta jäi ihan mukavat muistot. Aikani oli 1:07 ja risat, jota jotkut vanhemmat juoksujermut kehuivat 15 vuotiaan klopin suorittamaksi ihan hyväksi.
Vuoden 1995 kesän jälkeen juoksu jäi aika lailla mielestä. Näin vaikka Hirvijärvihölkästä jäikin väsymyksen ja maaliinpääsyn jälkeen ihan mukava fiilis. Pelasin tennistä paljon ja olin mukana nuorten sarjan pelaajana myös Keuruun tennisseuran liigamatseissa. Kun kesä 1996 koitti, kyseli isäni ja muutama vanhempi innokas juoksumies, että olenko taas Hirvijärvihölkkään lähdössä juoksemaan. Sanoin jotta mikäpä siinä, voin lähteä. Ensimmäistä kertaa iskin itselleni tavoitteet myös juoksua kohtaan: tuo 13,9km juoksen alle tuntiin!! Tein kuitenkin pahan virheen, jota en ole tuon jälkeen toistanut koskaan. Nuoren miehenalun koppavuudella rehentelin tunnin maagisen ajan kisassa alittuvan, mutta vaikka asian eteen puhuttiin paljon niin tehtiin todella vähän. Ja kuten kakki juoksua harrastaneet tietävät, tästä ei hyvää seuraa.
Hirvijävihölkän 13,9km reitti on todella salakavala ja pottumainen. Kokonaan hiekkatietä juostava reitti painetaan ensin eka kilsa ramakkaan alamäkeen. Sitten seuraavat 6-7km aika tasaista, joskin kumpuilevaa maastoa, kuitenkin jonkin verran alamäkivoittoista. Kilometrit 8-11 erottavatkin sitten kovakuntoiset ja kovakuntoiseksi itseään luulevat toisistaan. Ne ovat pitkää ja hivuttavaa nousua, ei mitään kovin jyrkkää, mutta juuri sellaista jossa kone piiputtaa, mikäli ei "pohjatyötä" ole tehty kuntoon. Vuoden 1996 Hirvijärvihölkkä starttasi heinäkuun viimeisenä lauantaina helteisessä kelissä. Olin hieman aikaisempia vuosia enemmän käynyt tenniksen ym. lajien pelaamisen + uinnin ohella lenkillä, mutta en taaskaan mitenkään säännöllisesti, saati kovin usein. Alun alamäki tuntui helpolta. Seurasin paria venhempaa jantteria Raimo Pummilaa ja Jorma Ahoa sellasita 4min/km ramakkaa ravia. Tunnuin jaksavan ja virnistelin mielessäni, kuin reilusti pidän tuota tunnin rajaa pilkkanani. Isäni oli aikoinaa juossu reitin hieman alle tuntiin ja tuolloin olin päättänyt viedä samalla perheen piikkipaikan kisassa itselleni. Kun ylämäkiosuus alkoi 8km jälkeen, alkoi painamaan. "Vanhat ukot" painoivat pikkuhiljaa horisonttiin ja kohta jotkut muutkin rynnivät takaa ohi. 11km paalulla muistan olleeni todella sippi. Eväät oli syöty ja koneesta bensa loppunut. Vauhti oli kuitenkin pysynyt jotenkuten sidettävänä ja tunnin rajan rikkominen periaatteessa oli vielä omissa käpälissä. Yritin taistella vaikka olo oli infernaalisen kammottava. Jossain 12km jälkeen Ari Silen, aikoinaan puolimaratoninkin 1:09 juossut kova hiihtäjä ilmestyi takaa rinnalle ja huikkasi että "tunnin juna menee tässä". Puuskutin kuin veturi ja irvistin tuskaani. Yritin laittaa kaiken peliin, mutta vauhti ei todellakaan noussut pätkän vertaa. Ari loittoni hitaasti, mutta varmasti edelläni karkuun. Maaliin tulin kaikkeni antaneena ajassa 1:00.26. Ari oli juossut 4 sekuntia alle tunnin rajan. Olo oli surkea pitkin iltaa. Vuoron perään tyhjensin pötsinikin sekä ala että yläkautta. Mutta pahinta oli sapetus tulosta kohtaan! Saakelin saakeli! Samalla päätin, että nyt muuttuu toteutus: seuraavaksi tehdään eikä puhuta, saati sitten rehennellä. Vanha sananlasku "oppirahat pitää maksaa", päti tähän kyllä 100% hyvin.
Uusi päälaji vanhan rinnalle
Tuo kesän 1996 Hirvijärvihölkän pettymys tuskaisen taistelun jälkeen ei todellakaan lopettanut intoani juoksemiseen. Päinvastoin, se vei sen ihan uudelle tasolle. Fiilis oli, että odottakaahan ensi vuotta, silloin näytän. Tennistä pelasin edelleen ykköslajinani, mutta aloin syksyllä 1996 lenkkeillä huomattavasti aikaisempaa enemmän. Talvella 1996-1997 tuli tenniksen, satunnaisten sählyjen, pipoltäkän ym. lisäksi juostua noin 70km viikossa, joskus hieman enemmänkin. Olin aika rimpula tuohon aikaan ja kroppa tuntui sopivan ihan hyvin kestävyysjuoksuun. Kevääksi 1997 tunsin päässeeni jo ihan hyvään kuntoon. Tennisseurassa vähän jopa välillä ihmeteltiin, että vetääkö juoksu nyt miestä tennistä enemmän puoleensa. Kieltämättä fiilis oli välillä sen suuntainen. Mitään vetotreenejä tai vastaavia en koskaan tulloin tehnyt, mutta kesällä 1997 kasvatin joidenkin lenkkien vauhtia. Yleisesti juoksuuni tuohon aikaan päti vähän se, että juoksin koko ajan lenkit liian kovalla vauhdilla, mutta koska kroppa luonnollisestikin vahvistuu vielä 17v. ikäisellä retaleella, ei tullut mitään ylirasitustiloja tai vastaavia hommaa kiusaamaan.
Heinäkuun viimeisenä lauantaina 1997 kokoontui porukka taas Hirvikylän tanssilavan läheisyyteen, josta Hirvijärvihölkkä perinteisesti aina starttasi Hirvijärveä kiertämään. Viimeisen viikon oli ottanut kevyemmin ja myönnän, että odotin tätä kisaa enemmän kuin seuran tennismatseja. Paukusta ampaisen liikkeelle ja meno tuntui hyvälle. Olin ajatellut, että jopa 56.00 loppuaika voisi olla mahdollinen, niin hyvin oli treeneissä kulkenut. Tällä kertaa en ollut tavoitteistani, enkä mistään muustakaan puhunut yhtikäs mitään. Taisin aina kysyttäessä todeta, että katsotaan miten kulkee ja hieman olen treenannut. Suunnitelmaini oli painaa sitä kuuluisaa 3000m cooperin vauhtia, eli 4min/km vauhtia piti matkan edetä. Kello kertoi ekan 8km pätkällä, että oli posottanut jopa 3.50/km vauhtia. Hieman hirvitti, että mitähän noista ylämäistä ja lopusta ylipäätään tulee?!? Meno kuitenkin jatkui vahvana. Silti Ahosen Tuomo (2:44 maratoonari) ja pari muuta kokenutta ukkoa painoi viime kilsoilla ohi, vaikka äijiä ei ollut näkynyt vielä ihan kintereillä paria kilometriä aikaisemmin. Tämä ei haitannut, koska tiesin tänään tulevan hyvän tuloksen, jopa paremman kuin olin uskaltanut ajatella. Maalissa kello pysähtyi aikaan 53.56. Tunnin raja alittui selvästi, isän vanha tulos perheen piikkipaikalta sai kunnolla kyytiä ja 4.00/km vauhtipläänistäkin pistin vielä paremmaksi.
Koukussa
Tuo onnistuminen kesän 1997 Hirvijärvihölkässä koukutti minut lopullisesti kestävyysjuoksun julmaan, mutta niin ihmeelliseen maailmaan. Keuruun kisailijat oli tuolloin kova seura kestävyysjuoksun rintamalla, voittihan seura seuraavana vuotena 1998 miesten 4x800m viestijuoksun SM-kultaa ja oli pronssilla 4x1500m viestissä. Minuakin seuraan hieman kyseltiin, mutta en halunnut mihinkään valmennusohjelmaan rueta. Juoksin ilman seuraa, ilman ohjelmaa ja omaksi ilokseni. Tenniksessä edustin edelleen Keuruun tennisseuraa ja seurojen välisissä liigapeleissä pelailin.
Vuoituhannen lopussa into tennikseen kuitenkin loppui. Juoksuun sen sijaa ei. Tästä myöhemmin lisää seuraavassa osisossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti