tiistai 31. elokuuta 2021

Kestävyysjuoksuharrastus, osa 8: Vaikeuksien kautta tavoitteeseen

Ajattelin alunperin jo edellisen osan olevan tämän kestävyysjuoksuharrastusta kuvaavaan historiikkini viimeinen. Mutta asiaa on paljon ja minähän en kovin lyhyesti osaa sitä kuvailla, vaikka yritinkin turhaa jorinaa karsia. Eli tässä siis osa 8. 

Edellisessä osassa jäin vuoteen 2018. Hyvän alkuvuoden jälkeen kesällä tuli kunnolla lunta tupaan ja salamat iski olohuoneeseen saakka akillesjännevaivan muodossa. Eikä ainoastaan fyysisen vaivan muodossa, vaan kyllä kaikki motivaation rippeetkin koko touhuun alkoivat kadota. Koetin kesän ottaa vielä siltä kantilta, että jospa tämä menisi levolla ohi. No menihän se sillä tavalla, että kivut akilleksesta katosivat, mutta kun koetin elokuussa juosta yli puolentoista kuukauden tauon jälkeen, kivut palasivat ja olivat kohta päällä jatkuvasti eloa kiusaamassa. Ortopedi Ilkka Räsäsen tuomio syksyllä oli, että koipi tartvitsee leikata, jos sillä haluaa taas kivuitta juosta. 

Kuten edellisessä osassa kerroin, eivät vuodet tätä ennen olleet maratontavoitteen suhteen olleet kovinkaan ruusuisia. 2014 polvivaivat kiusasivat. Kevättalvella 2015 repesi nivunen, joka operoitiin huhtikuun alussa. Siitä toipuminen kesti aina syksyyn saakka ja vuosi oli tavoitteiden suhteen pilalla. 2016 olin syksyllä elämäni kunnossa, mutta sairastuin pirullisesti maratonviikolla lokakuun lopussa. 2017 surkeaakin surkeamman tuurin seurauksena eskaloitui päälle sairastelukierre, joka pilasi loppuvuoden treenit ja sitä myötä tavoitteet juosta maraton hyvään tulokseen. Kun tällaiset koettelemukset vaivasivat jo vuosia ennen tätä akillesjännevaivaa, niin tässä kohtaa tuntui kyllä, että pitäsköhän koko tavoitteellinen juoksu lopettaa?!

Syksy 2018

Elelin aika "huolettomasti" syksyllä 2018. Tuli biletettyä kavereiden kanssa ja tehtyä kaikkea sellaista, johon ei oma urheileminen liittynyt oikein mitenkään. Penkkiurheilu tietty kuului arkeen, kuten se aina tekee, oli tilanne sitten mikä tahansa. Töissä oli tietty aikaa raataa huolella kun ei tarttenut edes miettiä, ehtiikö treenaamaan vaiko ei. Akillesjänneleikkaus oli ohjelmassa marraskuun lopussa ja kyllähän kunto tippui jo sitä ennen tällaisen elämäntyylin surauksena aika pohjille, mutta en jaksanut mokomasta välittää pätkän vertaa. Ajatuksena oli, että hoidetaan leikkauksella akilles kuntoon ja katsotaan sitten ajan kanssa, jaksaako alkaa uudestaan treenaamaan. 

Akillesjänneleikkaus ja leikkauksen jälkeistä elämää

Oikea akillesjänteeni operoitiin Pohjola Sairaalassa Helsingissä 26.11.2018. Kaverini Timo Leppäkorpi oli samasta vaivasta ollut Räsäsen Ilkan pöydällä vain 2 viikkoa aikaisemmin, joten omasin myös "toipumistoverin". 

Itse operaatio sujui Räsäsen mukaan hyvin. Kuukaudeksi määrättiin sairaslomalle. Makasin joulukuun kotona koipi ojossa ja kuten artata saattaa, kaltaisellani syöpöllä penkkiurheilijalla paino nousi jälleen aika messevästi. Umpisurkeaksi laskeneen kunnon lisäksi keräsin siis vielä massaakin vallan messevästi. Toipumisajan päivät kuluivat yleensä sitä rataa, että aamula raahauduin kämppämme alakertaan, parkkeerasin ruhoni sohvalle töllöttimen ääreen, jonne sitten välillä (lue lähes koko ajan) hain keittiöstä murkinaa, herkkuja ja muuta syötävää. Oluttakin tuli siinä välillä antaumuksella litkittyä. 

Jälkitarkastuksessa joulukuun puolivälin jälkeen sain luvan joulun tienoilla aloitella korvaavia treenejä tekemään ja muulla tavoin jalkaa kuntouttamaan. Akilles oli parantunut hyvin ja ei tuntunut tykkäävän arkielosta joulukuun lopussa kovin pahaa. Töihin palasin vuoden viimeisenä päivänä ja pari kertaa kävin sitä ennen jo kuntopyörää polkemassa. Jouluna muista vaakan näyttäneen "huippulukemiksi" 94kg, eli noin 16kg oli elopainoa kertynyt syksyn mittaan. Suhteellisen raskaalta tuntui normaaliin verrattuna jo kevytkin liikunta. 

Motivaation paluu

Olin syksyllä jo lähestulkoon tulitikut kädessä ollut virittelemässä roviota kaikista juosuvermeistä. Vuoden lopussa tuntui kuitenkin siltä, että täysin kaivoon pudonnut motivaatio alkoi sieltä jostain nostaa taas päätään. Eihän tätä nyt tähän jätettäisi. Ei nyt aina voi olla huonoa tuuria, paistaa se päivä risukasaankin ja mitä näitä kuuluisia sanontoja nyt onkaan. Näin miettien päätin, että täältä noustaan vielä! 

Aloin mätkiä korvaavia treenejä aika kovallakin intensiteetillä. Erityisesti wattbiken polkeminen ja crosstrainerin vatkaaminen tulivat jälleen kunnolla tutuiksi. Koska kunto oli surkea, puuskutin näiden laitteiden päällä kun veturi ja hikoilin järven kokoisia lammikoita kuntosalin lattialle. Myös lihaskuntoa ylläpidin jumpilla ja kuntosaliharjoitteilla useita kertoja viikossa. Pikku hiljaa paino alkoi tippua ja kuntokin kohentua. 

Paluu juoksun pariin

Tammikuun lopussa kokeilin juoksua ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen. Tämän jälkeen juoksin salin matolla kerran tai pari viikkoon, vaikka pääpaino luonnollisesti oli edelleen noissa "kivoissa" korvaavien mättämisessä. 

Helmikuussa juoksin treenipäiväkirjamerkintöjen mukaan 125km. Tähän osui myös kavereiden kanssa tehty New Yorkin reissu, jossa oli kerta kaikkiaan pakko päästä lenkille legendaarisen Central Parkin reiteille. Vaikka mestat hienot olivatkin, niin siitä lenkistä jäi kokonaisnautinto saamatta sillä ainoana reissuu sopivana lenkkeilypäivänä olin edellisen illan juhlimisen jälkeen melkoisessa krapulassa. Päätin kuitenkin, että en nyt hemmetti vieköön ole turhaan lenkkareita New Yorkiin saakka raahannut ja kiersin about 8km Central Parkin reittejä kammottavasta olosta huolimatta. Ei järkevää, mutta laitetaan taistelufiiliksellä menemisen kunniaksi :) 

Maaliskuussa sain kasaan juoksua jo 217km, vaikka enemmän kulutin edelleen crosstraineria juoksuliikkeen omaisena treeninä, kuin itse juoksua sain tehtyä. Eipä siinä, parempaa kohti mentiin koko ajan. 

Huhtikuu oli tietyssä mielessä käännekuukausi, sillä nyt pystyin pääpainon treeneistä siirtämään juoksuun. Fiilis oli taas hieno! Minä en vaan jotenkin mistään muusta treenimuodosta saa yhtä hyvää tunnetta kehooni ja erityisesti mieleeni kuin juoksemisesta. 

Loppukevät ja alkukesä 2019, sekä tavoitteet syksylle

Kun huhtikuussa sain juoksumäärät ns. normaalille tasolle, aloin oikeasti miettiä, mihinkäs tässä nyt ryhtyisi sitten treenaamaan. No maratonille tietysti, sehän nyt oli selvääkin selvempää. Ja se 2:50 on edelleen alittamatta, joten tavoitteita ei tarvinnut kauaan pohtia. 

Olin jo aikaisemmin miettinyt, että New Yorkin maraton olisi kiva juosta. Katsoin vain, että sinnehän ei ihan tuosta vain mukaan pääsisi, vaan suurin osa porukasta otetaan mukaan arvontamenettelyn kautta. Alle 3 tunnin maratonajalla pääsi suoraan A-lähtöryhmään, mutta aika piti olla juostuna kahden edellisen vuoden aikana. Onneksi A-ryhmään pääsi myös alle 1:21 puolimaratonin tuloksella, kunhan sekin oli juostu kahden vuoden sisällä. No jopas! Ennen akillesvaivoja olin ehtinyt keväällä 2018 juosta puolimaratonin 1:19.52. Lykkäsin sisään ilmoittautumiseni, sekä linkin tuohon puolimaratonin edellisvuoden tulokseeni järjestäjille ja aika pian tuli vahvistus, että olen hyväksytty mukaan New Yorkin maratonille 2019. Nyt oli siis vuoden tavoite selvääkin selvempi: olla marraskuun ensimmäisen sunnuntaina kunnossa, jotta juoksen New Yorkissa hyvän tuloksen. 

Toukokuun puolivälissä osallistuin yli vuoden tauon jälkeen kisaan. Näyttämö tälle oli Hitå-kymppi (10,7km) Sipoossa. Sen reitti oli hurjan mäkinen, sek muutenkin aivan tautisen raskas. Hyydyin aivan täysin aikaan 45.09. Viimeiset kilsat olivat juuri ja juuri kävelyvauhtia kovempaa. No tuli ainakin kisakausi avattua, vaikka kunto ilmeisesti edelleen oli maksimisuoritukseen totaalisen huono. Viikko tästä kävin Yritysmaratonviestissä juoksemassa 3 osuutta (2,2km) ihan sellaisen kovana harjoituksena. Vauhti ei sielläkään kovin hääviä ollut, mutta työpaikan joukkuetta edustin kunnialla. 

Tämän jälkeen sain vedettyä mielestäni ihan hyviä treeniviikkoja. Kesäkuun puolivälissä juoksin Jukolan viestissä 6 osuuden kaverin houkuttelemana Arsenal Finland - joukkueessa. Tuli taas hortoiltua metikössä vähän miten sattuu ja sain n. 12km osuuteen tärvättyä liki 2 ja puoli tuntia aikaa, mutta loppujen lopuksi hyväksytysti oli tullut kaikki rastit leimattua. 

Viikko juhannuksen jälkeen ohjelmassa oli Helsinki Central Park Run (10km). Se oli ihan mukava testi siitä, että missä tällä hetkellä mennään. Aika 37.50 ei ihan tyydyttänyt, mutta ei kovan helteen ja tuulen takia liikaa harmittanutkaan. Tästä olisi hyvä jatkaa kohti syksyä. 

Heinä- elokuu 2019

Heinäkuun alussa kävin Oulun seudulla ja juoksin siellä puolimaratonin Limingan rantalakeusjuoksussa. Ajalla 1:22.43 irtosi jopa koko kisan voitto, mutta puolikkaalla ei ollut liikaa väkeä. Pääosa porukasta juoksi tuossa tapahtumassa 10km, jolla oli myös kovempi taso. Sen jälkeen pidin kisoista useamman viikon tauton ja koetin vain treenata. Heinäkuun lopussa läksin Heinolaan juoksemaan taas puolimaratonia, mutta keskeytin 10km jälkeen kun vatsa tykkäsi jostain syystä sekoilla kovassa helteessä. En antanut tämän lannistaa, vaan lähdin elokuun alussa Helsinki Twilight Runille 10km kisaamaan. Aika 37.35 ei ihan vastannut odotuksia, mutta näillä mennään. 

Olin jo aikaisemmin kesällä päättänyt lähteä juoksemaan syyskuun alussa maratonin myös Levin Ruskamaratoniin, jonne joka vuosi suunnataan tietyn kaveriporukan kanssa muutenkin. Sitä kohti oli tekeminen iskostettu, vaikka en ajatellutkaan Ruskamaratonilta mitenkään huipputulosta tulevan. Pohdin kuitenkin niin, että ennen New Yorkia kropalle olisi syytä palautella paria kuukautta aikaisemmin mieleen, miltä se maratonin juokseminen taas tuntuikaan. Pieni takaisku tuli elokuun puolivälissä flunssan muodossa, mutta se jäi onneksi tällä kertaa todella lyhyeksi ja tekeminen saattoi jatkua. 

Ruskamaraton 7.9.2019

Menin Leville lentäen Vantaalta maratonia edeltävänä päivänä. Itse kisapäivänä keli oli täydellinen: lämpöä kisan aikana +7-10c, aurinko paistoi ja oli lähes tyyntä. Ruskamaratonin reittihän on huippuraskas, joka kiertää puolimaratonin mittaisen lenkin 2 kertaa Levitunturin ympäri. Läksin paiskomaan sellaista 4.00-4.05 kilsavauhteja. Ensimmäinen kierros meneekin aivan pläänien mukaisesti ja puolikkaan väliaika on 1:25 haminoilla. Tämän jälkeenkin meno jatkuu hyvänä. Sen sijaan ennen 30km paalua alkaneissa kovissa nousuissa alkaa painaa. Se oli kohta kuitenkin pienin murhe, sillä ylämäkiä seuranneessa alamäessä jalat kramppaavat totaalisesti. Oli pakko pysähtyä venyttämään koipia, mutta helpotus oli vain hetkellinen. Koko viimeinen kymppi olikin tuskaista taistelua kramppeja vastaan ja jalat olivat muutenkin ihan loppu. Raahauduin maaliin ajassa 3:10.51, joka oli kaukana siitä mitä olin kuvitellut juoksevani. Vaikka reitti oli mäkinen ja kunto ei vielä paras mahdollinen maratonille, niin kyllä minä nyt 3 tuntia ajattelin tuollakin alittaa. 

Analyysi jalkojen keston liki täydellisestä lakkaamisesta oli, että en ollut tehnyt läheskään tarpeeksi maratonin tuloskunnon vaatimia pitkiä lenkkejä tai tasavauhtia kovia pidempiä lenkkejä. Treenipäiväkitjat vahvistavat jälkikäteen katsottuna tämän todeksi. Vedin Levillä asiaan kuuluvaan tyyliin kunnon "jälkipelit", joista taisin toipua pitkälle seuraavaan viikoon. Sitten oli edessä treenitrupeama 2 kuukauden päässä häämöttävälle New Yorkin maratonille. 

Ruskamaratonin jälkeen...

...tosiaan seuraavalla viikolla toivuin kemuista ja otin muutenkin sen viikon löysemmin. Sitten aloitin kuitenkin valmistautumisen kohti New Yorkia. Sain ihan hyvin treenejä plakkariin, mutta jälkiviisaana voi todeta edelleen noiden pitkien lenkkien jääneen turhan vähälle. Lokakuun alussa juoksin Porvoossa Lokakuun kympin (8km) aikaan 30.37. Tässä kisassa on muuten maailman parhaan palkinnot kisan kokoon hähden. Itsekin sain yleisen sarjan kakkossijasta ison pytyn ja laadukkaat kiikarit. 

12.10 juoksin Vantaan maratonilla puolimaratonin aikaan 1:21.51. Rehellisesti täytyy sanoa, että olin toivonut parempaa tulosta ja jalat eivät vain oikein pelittäneet. Hieman alkoi huolestuttaa, että kerkeääköhän tuo jalkojen iskutuksen kesto kuitenkaan tarpeeksi hyväksi New Yorkin maratonille?! Tekemällähän tämäkin toki selviää, kuten aina. Lokakuun lopussa tempaisin vielä Halloween Runissa 10km aikaan 37.52 ja luotto ei nyt ollut pohjalla, mutta ei kovin korkeakaan. 

New Yorkin maraton 3.11.2019

New Yorkin maraton juostaan aina marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Menimme kaupunkiin torstaina. Tein normaalit viimeisten päivien viimeistelyt ja valmistauduin kisaan. 

Itse maratonhan on kokemukena kerta kaikkiaan huikea. Olimme varanneet hotellin keskikaupungilta, josta lähdin aamulla klo. 4:00 jälkeen metrolla Staten Island Ferrylle, josta sitten tämä lautta kuskasi juoksijat lähtöpaikalle Staten Islandille. Sieltähän lähtö tapahtuu Verrazzanno Narrows Bridgeä myöten kohti cityä. Kannustus on reitin varrella käsittämätöntä ja ihmisiä on pilvin pimein. Myös erilaisia bändejä, rytmiryhmiä yms. on vaikka miten paljon. 

Olin A-lähtöryhmässä ihan eliitin takana hyvillä lähtöpaikoilla ja pääsin liikkeelle siis  ensimmäisessä starttiaallossa. Verrazzano Narrows Bridgelle noustaan heti kärkeen aika ramakasti ja muutenkaan New Yorkin reitti on aika haastava korkeuseroiltaan. Meno on kuitenkin ihan mukavaa Brooklyniin tultaessa ja jatkuu sellaisena Queensin kaupunginosaan saavuttaessa. 25km jälkeen noustaan Queensistä ensimmäisen kerran Manhattanille vievälle Queensboron sillalle. Nousun aikana alkoi painaa ja erityisesti jalat tuntivat todella raskaille.Manhattanilla painetaan tämän jälkeen kilometritolkulla 5th Avenueta pitkin kohti Bronxia, josta reitti koukkaa takaisin Manhattanille ja päättyy Central Parkiin. Jalkaparkani olivat jo Bronxissa ihan kuitti ja meno oli tuskaista taistelua kahden kuukauden takaisen Ruskamaratonin tyyliin. Välillä piti kävelläkin kun jalat eivät vain toimineet, vaan vuoroin kramppasivat milloin mistäkin. Kimmoisuus oli täysin kadonnut ja läpsytin menemään ihan kuin joku olisi mäiskinyt vetelää kumia asfalttiin. Central Parkissa raahauduin maaliviivan yli umpisurkeassa ajassa 3:08.19, joka alitti kaikki rimat mitkä olin kisaan asettanut. Hienoa reittiä ja kokemusta huikeaa kisaa, tunnelmaa ym. kohtaan latisti pahasti oma käsittämättömän huono suoritus. En oikein osannutkaan kisan jälkeen nauttia tunnelmasta, vaan lähinnä manasin surkeuttani! 

Kisapäivän iltana ja seuraavana päivänä sen sijaan osasin nauttia New Yorkin antimista täysillä. Seuraavalla viikolla kävimme vielä Philadelphiassakin ja olihan kyllä mukavaa nauttia kaupunkien historiasta, urheilutarjonnasta ja ravintolaelämästä. Reissu oli muutoin täysi kymppi, lukuun ottamatta huonosti kulkenutta maratonia. 

Maratonin jälkeinen loppuvuosi

Kun kotiuduimme Amerikan reissusta, vietin vielä marraskuun lopun Suomessakin täysin lusmuillen. Tulipa kaikenlaisissa kemuissakin käytyä ja pikkujouluja juhlittua. Joulukuussa aloin taas uuudelleen treenana. Uusi tavoitekin oli selvillä: Wienin maraton huhtikuussa 2020. Nyt kunto oli jo valmiiksi hyvä ja ei muuta kuin tätä kohti. 

Tein myös yhden ison muutoksen treeniohjelmaani. Se oli se, että juoksin siitä eteenpäin viikon pitkän lenkin keskellä viikkoa viikonlopun sijaan. Kova juoksija Harri "ForrestG" Nissinen ehdotti minulle tätä, kun oli itsekin treenatessaan juossut viikon pitkän lenkin usein muuhun kuin viikonloppuun. Ajattelin tempoa myös kisoja kovina treeneinä aika paljon viikonloppuisin, joten mietin tämän palvelevan niitäkin aika hyvin. 

Alkuvuosi 2020

Talvi 2019-2020 oli Etelä-Suomessa täysin lumeton. Juoksun harrastajalle tämä kävi paremmin kuin hyvin, vaikka välillä jatkuva vesisateessa tarpominen tympäisikin. En muista koskaan tätä ennen tehneeni tammikuussa vetotreenejä ulkokentällä, mutta nyt tämäkin tuli koettua. Vuoden ensimmäisen kisankin juoksin heti tammikuussa. Aktia Cupin kolmannessa osakilpailussa 10km taittui aikaan 37.30. Juoksin koko matkan Leppäkorven Timon kanssa samaa matkaa, mutta Timo tempaisi vikalla kilsalla reilun 10 sekunnin kaulan minun jäädessä haukkomaan henkeäni. 

Nyt treeneissä oli edelliseen vuoteen nähden myös aivan eri meininki, sillä pitkiä lenkkejä tein säännöllisesti joka viikko ja tunsin niiden myös purevan. Toki lähtökohdatkin olivat aivan erilaiset kuin vuosi takaperin, jolloin olin juuri toipunut leikkauksesta ja kunto oli muutenkin pohjalukemissa. Helmikuun Aktia Cupin kisa sujui kovan viikon päätteeksi ihan hyvin ajan ollessa nyt 37.15. Olen toki kympin juossut paljon paremminkin, mutta treenit tähtäsivät maratonille ja juoksin tämänkin kisan erittäin raskaan treeniviikon rasittamana. Alkoi olla fiilis, että huhtikuusa jysäytän Wienin maratonin nopealla reitillä ennätykseni ihan uusille lukelemille! 

Maaliskuun alussa, tarkemmin 7.3 läksin Porin Karhuhalliin juoksemaan puolimaratonia. Tapahtuma oli APK hallimaraton. Eihän 400m radan kiertäminen puolimaratonin verran, eli 53 kierrosta ja osat päälle nyt kauhean järkevältä kuulosta, mutta tämä palveli tähän paikkaan täydellisesti omia treenisuunnitelmia. Kisa antoi lopullisen luoton sille, että nyt olen oikealla tiellä. Vaikka takana oli jo alkuviikosta juostu 32km pitkä lenkki ja torstaina tehty 6x1000m ratavedot, niin kulku oli alusta pitäen tosi hyvä. 10km väliajan ohitin niin, että aina kierroksen alussa näkyvä loppuaikaennuste povasi hieman päälle 1:20 tulosta. Virtaa kuitenkin oli ja laitoin tämän jälkee lisää pökköä pesään. Loppuaika 1:19.12 ylitti kaikki odotukset. Wienin maratonille oli 5 viikkoa aikaa ja pullat olivat todella hyvin uunissa. 2 viikon päästä juoksisin vielä Aktia Cupissa 10km, jonka jälkeen hyvät viimeistelyt. Fiilis oli katossa! Monen vuoden taistelun jälkeen olin siinä kunnossa, että 2:50 voi maratonilla realistisesti odottaa alittuvan.

Koronaviruspandemia ja maailma uuteen malliin

Maaliskuussa Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirus alkoi jyllätä Euroopassakin. Tapahtumia alettiin perua kaikilla rintamilla ja ihmisten kokoontumisia rajoittaa. Tietenkin tämä näkyi kohta juoksusikoissakin. Aktia Cupin talven viimeinen osakilpailu 21.3 peruttiin ja kohta tui tieto, että Wienin maratonia ei todellakaan 19.4 juostaisi. No terve! Olin elänäni kunnossa ja sitten tulee tällainen! Nyt kyse ei tietenkään ollut omasta epäonnesta, mutta kyllä mieleen tuli kaikkien omien vaikeuksien jälkeen, että eikö vain ole tarkoitettu, että pääsen maratonia hyvässä kunnossa juoksemaan? Antti + maraton tuntui jotenkin olevan yhdistelmä joka ei vain onnistu, ei sitten millään! 

Mietin, että juoksisin Suomessa maratonin toukokuussa. Jospa pienempiä kisoja ei niin peruttaisi, toisin kuin juuri 30000 juoksijan Wienin maratonin kaltaiset megaisot tapahtumat. No pian selvisi, että myös jo toukokuun kisoista Oulun Terwamaraton ja Yyterin maraton peruttiin. Plääh! Ei sitten tämäkään onnistu! 

Loppukevät ja alkukesä 2020

Kun koronan seurauksena kevään ja alkukesänkin kisat olivat peruttu, tein päätöksen vetää hetki rauhallisemmin. Juoksin kyllä koko ajan ihan hyviä määriä (päälle 100km viikkoon), mutta himmasin tehot treeneistä huhti-toukokuun aikana aika alas. Mietin näin jaksavani kesällä sitten aloittaa uudelleen kunnon rypistyksen kohti syksyn maratonia enkä polta kynttilää loppuun liian aikaisin. 

Tavoitteeksi Vantaan maraton 

Tuon peruuntuneen Wienin maratonin jälkeen loin katseet tosiaan kohti syksyä ja valitsin uudeksi tavoitteeksi Vantaan maratonin, joka juostaisiin perinteiseen tyyliin lokakuun toisena sunnuntaina. Tämähän olisi itselleni todellinen kotikisa, sillä Vantaan maratonin lähtö/maali sijaitsevat vain noin 400m kotioveltani Tikkurilan urheilupuistossa. 

Hyvä kesä

Kesäkuun alussa aloin taas 2 kuukauden löysemmän vaiheen jälkeen kiristää ruuvia treeneissä pikku hiljaa. Kävin heti kuun alkuu juoksemassa Heidehofin rykäisyssä 1000m aikaa 3.17. Ei tietty kovin kummoinen tulos, mutta nopeuteni keskimatkoilla ei koskaan ole häikäissyt. Kuun puolessa välissä juoksin 10km kisa Runner´s Highn Summer Tourin ekassa kisassa kovassa helteessä aikaan 37.41. Ei sekään niin kummoisesti, mutta kaikessa pidin mielessä, että tärkein näissä kisoissa on kovan teeenin saaminen maratonia varten, ei itse kisa tai sen tulos. Kisan jälkeen vaihdoin puhelinnumeroita kisaa katsomassa olleen Teemu Plantingin kanssa. Teemun olin jo aiemminkin tavannut ja tiesin miekkosen hyvinkin, mutta nyt alkoi parempi yhteydenpito. Juoksun(kin) kautta tulee näin hyviin tyyppeihin tutustuttua. 

Jatkoin treenejä. Määrää ja laatua tuli ihan kivasti, joskin koetin pitää mielessä, että kovimmat viikot ajoitan vasta elo-syyskuulle. Vajaa viikko juhannuksen jälkeen lähdin taas Runner´s Highn järjestämään kisaan, Helsinki Central Park Runiin juoksemaan 10km. Olinhan juossut siellä edellisenäkin vuonna. Kisassa kävi kuitenkin niin, että juoksin edellä menneen porukan perässä reitiltä harhaan jossain 6-7km välillä. Ensimmäinen kerta ikinä kun minulla kävi näin. En usko, että yksin olisin harhaan juossut, mutta kun kaikki edellä menijätkin sinne paiskoivat niin suuremmin ajattelematta apinana perässä. Kisan jälkeen kävikin ilmi, että iki 15 kaveria oli harhaan juossut, eli jotain kummallista reitin merkkauksessa oli saattanut olla vikana. Kummallista, sillä Runner´s Highn kisojen reitit ovat yleensä tosi hyvin merkattu. Kisan jälkeen verkkasin yhdessä Päivi Kauppisen kanssa, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Tällöin tapaaminen tosin jäi vain juttelun ja verryttelyn asteelle, eikä edes yhteystietoja vaihdettu, mutta myöhemmin hänestäkin on tullut "hengenheimolainen" ja erittäin mukava tuttava lisää kestävyysjuoksun kautta saatuun kaveriporukkaan. 

Treenit soljuivat tämän jälkeenkin mukavasti. Heinäkuun puolivälissä olivat vaimon kaverin häät Jyväskylässä ja tämä viikko oli jo etukäteen mietitty sitä silmällä pitäen kevyeksi. Johtuen myös tietty siitä, että juhlittua tuli itsensä suhteellisen ramakkaan "palautuneisuuden" tilaan. 

Viikko näisä häistä ja olin taas starttiviivalla kymppiä juoksemasa Runer´s Highn Summer Tourin kolmannessa ja viimeisessä osakilpailussa. Kisapäivälle osui kaatosade ja kova tuuli. 10km reitti kulki ensin myötätuuleen 5km, teki pienen silmukan ja sitten oli loppureitille vastatuulta tarjolla. Käsijarru päälläkin painoin ekat 5km myötätuuleen alle 18 minuuttiin. Kohta kuitenkin meno muuttui vastaiseen taistellessa, eikä vauhti luonnollisesti ollut yhtä messevää, fiiliksestä puhumattakaan. Loppuaika 37.26 oli kuitekin ihan ok keliin nähden. 

Maratontreenit käyntiin

Kun Vantaan maratoniin oli 11 viikkoa aikaa, aloitin tarkemmin suunnitellut treenirupeaman sitä kohti. Heinäkuun lopusta alkaen, jatkuen koko elokuun ajan määrät olivat aika kovia ja tehojakin tein suht ramakasti. Elokuun alussa lähdin Järvisen Mikon kanssa Tuusulajärven maratonille kymppiä juoksemaan. Jo toisen kerran samaan kesään juoksin reitiltä harhaan. Etenin kakkosijalla Mikon painaessa horisnonttiin jo alkukilsoilla. Yksin edetessä meinasin reitiltä harhautua useita kertoja jo lopullista eksymistä ennen, mutta 9km kohdilla se sitten tapahtui lopullisesti. Umpisurkeasti merkattu reitti, josta annoinkin palautetta järjestäjille ja vannoin, etten ikinä siellä enää juokse! 

Tuon Tuusulajärven fiaskon jälkeen heti seuraava treenikisa oli viikon päästä juostu Haaga Run (10km). Kovan treeniviikon päätteeksi juoksin kovassa helteessä 37.22. Aika tyydytti, vaikka ei taaskaan 37min. alittunut. Siitä taas vain viikko ja juoksin Turuss puolimaratonin Paavo Nurmi maratonilla, jolla olin sitä ennen takavuosina kahdesti juossut, elämäni parhaimman ja paskimman puolimaratonin. Nyt kulki pienessä tihkusateessa vallan mainiosti aikaan 1:19.57. Myhäilin tyytyväisenä. Olin jopa kokonaiskilpailun kolmas, eli taso ei ollut niin kovan kuin Paavolla yleensä. Mieleen jäi kun ohitin normaalisti itseäni selvästi paremman juoksija Juha Hellstenin pari kilometriä maalista ja hän kannusti oikein kunnolla, vaikka itsellä ei kulkenut. Hienoa urheiluhenkeä! 

Kisaputki jatkui taas viikko tästä Länsiväyläjuoksussa (17,3km), joka oli koronan takia siirretty elokuun loppuun huhtikuulta. Olin siellä juossut edellisen kerran vuonna 2010 yhden elämäni parhaista kisoista ja nytkin kulki erittäin hyvin. Etenimme Laitilan Lassin, Nikulan Timon ja Hartikaisen Heinin kanssa nelikossa ensimmäiset 10km. Sitten kolmikko painoi kaasua ja jäin heistä reilut 100m. Kuitenkin 15km hujakoilla tavoitin heidät uudelleen, mutta lopussa Lassi ja Timo karkasivat. Heinin sain kukistettua vaivaisella 2 sekunnilla. Aika 1:05.59 mäkiselle reitille juostuna nosti mielialan kuitenkin eniten korkealle. 

Syyskuun alussa lähdin taas jo tutuksi muodostuneen porukan kanssa Leville. Koronan takia Ruskamaraton oli typistetty vain 15km ja 25km polkujuoksuiksi, joissa oli max. 500 henkilön osallistujarajoitus. Juoksin treenimielessä 15km, joka sujui ihan suht hyvin, lukuun ottamatta haastavaa alamäkipätkää pois tunturin huipulta. Mulla ei uskallus riittänyt alamäkiin poluilla tykittää ja porukkaa painoikin niissä ohi. Tasaisella sain toki heitä taas poimittua ja olin lopulta M40 sarjan kakkonen ja kokinaiskilpailun kuudes. Polkujuoksusta jäi fiilis yleisesti että ei ole minun juttu, ei sitten ollenkaan. En tykkää varoa askeleitani liikaa ja erittäin vamma-alttiina teloisin niissä todennäköisesti itseni entistä pahemmin. Levillä ja Pallaksen seudulla vietin kisan jälkeen vielä yli viikon. Nyt vain Levin kuuluisat kemut passasin täysin ja keskityin treenaamaan. Vantaan maratoniin oli 5 viikkoa, eikä siitä sopinut käyttää aikaa mihinkään krapulasta toipumiseen. 

Viimeistelyt maratonille

Syyskuun puilivälissä palasin Lapista takaisin Vantaalle ja samalla päättyi reilun 2 viikon lomani. Treenit kulkivat ja hyväksi havaitulle mallille vedin 20.9 Espoon rantakympin kovana treeninä aikaan 37.09. Syyskuun viimeisellä viikolla oli vuorossa viimeinen kunnon treeniviikko. Vedinkin siihen 127km hyvällä sykkeellä ja päätin viikon juoksemalla sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun (10,55km) aikaan 39.43. Treenit alkoivat olla paketissa. Yllätyksekseni olin ehjä ja vielä tervekin. 

Juuri ennen maratonviikkoa juoksin vielä perinteisenä viimeistelytreeninä 12km kiihtyvävauhtisen lenkin, joka kertoi keholle ja mielelle kunnon olevan hyvä. 

Vihdoinkin maraton alle 2:50

Kun juoksin Amsterdamissa ensimmäinen maratonini vuonna 2010 aikaan 2:58.55, oli 2:50 alitus ollut enemmän ja vähemmän tavoitteena aina siitä saakka. Vuonna 2013 olin edellisen kerran ollut maratonilla siinä kunnossa, että se oikeasti oli mahdollista, mutta silloin hyydyin Kankaanpään maratonilla kovassa tuulessa aikaan 2:57.32. Se olikin edelleen ennätykseni ennen syksyä 2020. Sen jälkeen oli vaivat kiusanneet enemmän kuin laki sallii ja parina vuonna myös surkean tuurin myötä sairastelut pilanneet valmistautumisen maratoneille. 

Nyt kaikki näytti maratonviikolla hyvältä! Olin jo ehkä jollain tavalla asennoitunut, että jos tässä nyt saan jonkun hiivatin taudin niskaani, niin sitten saan. Eipä olisi ensimmäinen kerta. Näin ei kuitenkaan nyt käynyt ja pääsin kisaan hyvin valmistautuneena. 

10.10.2020 juostu Vantaan maraton oli myös SM-maraton. Tasokasta juoksuseuraa oli hyvin tarjolla myös kaltaiselleni taapertajalle, koska monet juoksivat nyt täällä kun Euroopan perinteiset suuret syysmaratonit oli koronan takia peruttu. Alusta saakka kulki hyvin ja tasaisesti. Puolikkaan väliaika oli 1:23.34 ja olin jopa hieman edellä tavoitettani. Vielä 30km kohdallakin meno oli yllättävän kevyttä, mutta 33-35km välissä alkoi painaa. Paljoa vauhti ei kuitenkaan hidastunut. Muistan 40km kohdalla ajatelleeni, että reilut 9min. aikaa ja tavoite on saavutettu. En kuitenkaan vielä mitenkään juhlinut, koska joku kramppi tai vastaava voisi vielä pilata homman. 500m ennen maalia työkaverini kannusti ja siinä kohtaa uskoin itsekin tämän olevan voitettu. Maaliin tulin ajassa 2:48.20. VIHDOINKIN! Tätä olin yrittänyt kauan. Kun näin vaimoni maalialueella tunteet nousivat väkisinkin pintaan. Eihän tämä nyt oikeasti kovalle juoksijalle ole aika eikä mikään, mutta itselleni se merkitsi hyvin kauan tavoitteena olevan merkkipaalun saavuttamista ja olihan hieno tunne!! 

Vantaan maratonin jälkeinen aika

Tuon pitkäaikaisen tavoitteen saavuttamisen jälkeen otin pitkän aikaa rennosti. Lopuvuodesta aloin tietenkin taas pohtia, että mitähän seuraavaksi. Koronapandemia jylläsi talvella kuitenkin entistä pahempana ja kevään 2021 alkoi olla tunnelmat sitä luokkaa, että kisat tultaisiin perumaan laajalla rintamalla. Tämä vei motivaation pois kunnon treenaamisesta minulla täysin. Olin juuri saavuttanut tuon tavoitteeni, joten ei vain huvittanut alkaa treenata jonnekin kaukaista tulevaisuutta silmällä pitäen. Kesällä 2021 tosin mietin, että nyt aletaan painaa. Olemme suunnitelleet että keväällä 2022 tekisimme pidemmän reissun Las Vegasin seudulle jenkkeihin ja siellä juostaisiin myös Mt. Charlestonin maraton, joka kiehtoo itseäni. 

Elokuun alussa kuitenkin sairastuin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut koronavirus, vaan joku perustauti. Kun siitä toivuin, olo oli muuten hyvä, mutta juostessa henki pihisi löysässäkin vauhdissa ja väsyin heti totaalisesti. Alkoi tulla fiilis mykoplasmasta, jonka kanssa taistelin vuonna 2011 kuukausitolkulla. Lääkärissä käynti ja testit vahvistivat tämän. Sain pitkän antibioottikuurin, joka loppui vähän aikaa sitten. Edelleen on kuitenkin todella puolivillainen olo, eikä lenkeillä jaksa yhtään. Täytyy nyt rauhassa katsoa, miten tämä kehittyy. Onneksi tämä ei tullut vuosi sitten, sillä silloin olisi vitutus voinut olla aika äärirajoilla :)

Tulevaisuuden mietintöjä

Tuosta viime vuonna Vantaan maratonilla juoksemastani tuloksesta 2:48.20 jäi kaikesta onnistumisesta huolimatta tunne, että voin kyllä pystyä vielä parempaan. Kuinka paljon, sitä en tiedä. Täytän vuoden lopussa "vasta" 42 vuotta, joten on minulla vielä aikaa ottaa siitä selvää, jos vain motivaatiota piisaa. Moni kaverini on juossut maraton enäätyksensä vasta reilusti päälle 40-vuotiaana, joten ikä ei vielä ole missään nimessä este kehitykselle. Korvien väli ja ehjänä/terveenä pysyminen ovat avainasioita. 

Lopuksi

Tämä oli kestävyysjuoksuharrastustani kuvaavan hisrotiikkini viimeinen osio. Jos intoa piisaa naputella, kirjoitan tähän joku kaunis päivä vielä "ekstrana" hieman siitä, mitä kaikkea hienoa tämä harrastus on elämääni tuonut ja millä tavalla muutenkin vaikuttanut. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti