Välillä kun tykkään epämääräisiä turinoita elostani ja erityisesti juoksuharrastuksesta tänne kirjoitella, niin sain viime vuonna ajatuksen, että puran tekstin muotoon omaa juoksuharrastustani historiikin muodossa. Aika tuntui siihen sopivalta.
Tämän 8 osaisen tarinan + extraosion kirjoittelin viime vuoden aikana tänne blogiini. Nyt ajattelin vielä koota nämä osat yhdeksi laajaksi julkaisuksi.
Olen nyt 42 vuotias ja kestävyysjuoksu on ollut ykkösharrastukseni jo yli 20 vuoden ajan. Ei tarkoita, etteikö harrastus jatkuisi ja ettenkö asettaisi uusia tavoitteita, vaikka tämän nyt toistaiseksi päättänyt elää ilman maratontavoitteita (ainakin lähiajat) pitkästä pitkästä aikaa. Kestävyysjuoksu on antanut paljon, tuonut eloon ympäri Suomen hyviä kavereita ja lukuisia tuttavia. Vastoinkäymisiäkin on ollut välillä enemmän kuin tarpeeksi, lähinnä vammojen muodossa, mutta ilman muuta kokonaisuus kääntyy selvästi plussan puolelle.
Seuraavassa hieman tarkemmin tästä hienosta matkasta ja mitä kaikkea on matkan varrelle sattunut. En tiedä kiinnostaako tämä nyt erityisesti ketään, mutta jospa nyt joku sattuisi vaikka lukemaan paremman puutteessa. Myös henkilökuva itsestäni tässä varmasti aukeaa lukijalle, ainakin jonkun verran.
OSA 1: TAUSTA JA ALKUTAIVAL
Aika ennen juoksuharrastusta
Olen siis syntynyt 30.12.1979. Eli siis selkeästi vielä 1970-luvun sukupolvea :) Kotoisin olen Keuruulta Keski-Suomesta, jossa asustelin aina vuoteen 2000 saakka. Keuruu oli tuohon aikaan ennen kaikkea merkittävä puolustusvoimien keskus. Paikkakunnalla oli Pioneerivarikko ja Keuruun varuskunta, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Pioneerirykmentti. Kaupunki Keuruusta tuli vuonna 1986 kun meikäläinen oli päiväkoti-ikäinen. Perheemme asui Kalettoman kylässä, noin 7km Keuruun keskustasta itään, juuri Pioneerivarikon lähimaastoissa. Osaksi varmaankin juuri puolustusvoimien merkittävästä läsnäolosta ja aktiivisesta kyläyhdistysoiminnasta johtuen, erilaiset urheiluharrastukset olivat aina lähellä ja läsnä. Myös vanhempani olivat liikunnallisia ja kannustivat harrastamaan.
Tennis muodostui itselleni urheilulajeista kaikkein kiinnostavammaksi jo pienenä. Olin muistaakseni 5 vuotias kun isäni osti ensimmäisen tennismailani. Pian kävimmekin Pioneerivarikon alueen viereen rakennetulla uudella tenniskentällä suhteellisen aktiivisesti palloa lyömässä. Vaikka harrastin liikuntaa ala-asteikäisenä todella monipuolisesti, tenniksestä tuli suurin kiinnostuksen kohde. Ihan pienenä en kuitenkaan vielä lähtenyt tenniksestä millekään kurssille, vaan harastus oli enemmän itse oppimista. Tätä auttoi se, että Kalettoman kylällä asui muitakin tenniksestä kiinnostuneita, joiden kanssa tuli koko ala-asteen ajan palloa hakattua aktiivisesti. Ollessani viidennellä luokalla koulussa vuosina 1991-1992, liityin mukaan Timo Levosen vetämään Keuruun tennisseuran harjoittelurinkiin. Joitakin juriorien kisoja olin käynyt jo pelaamassa, mutta siitä alkoi kunnollisempi panostus lajiin. Suurin muutos oli erityisesti siinä, että tätä ennen tennis oli ollut hyvin vahvasti kesäaikaan painottuva harrastus, nyt siitä tuli ympäri vuoden toteutuvaa, ohjatumpaa ja tavoitteena oli oikeasti kehittyä pelaajana.
Monipuolista liikuntaa
Kuten jo totesin, harrastin lapsena montaa urheilulajia, vaikka tennis olikin ainoa, jossa selkeästi kilpailin virallisissa kisoissa. Talvisin pelasin sählyä Keuruun seurakunnan vuoroilla ja erityisen paljon pelasimme "pipolätkää" Kalettoman kyläkoulun kentällä, joka aina talveksi jäädytettiin. Kalettoman kylällä asui juuri sopivasti saman ikäisiä, sekä hieman nuorempia ja vanhempia kavereita, joiden kanssa saatiin likipitäen aina pelit aikaiseksi kun vain haluttiin. Saman poppoon kanssa pelasin joskus kesäisin jalkapalloa ja pesäpalloa, mutta tennis vei kesiksi aina suurimman huomion. Vanhempieni, erityisesti isäni suurin kiinnostus eri urheilulajeista oli hiihtoon ja talvisin hiihdin myös aina aika paljon. Olen yleisesti omista urheiluharrastuksistani ja niiden eloon tuomasta lisästä vanhemmilleni erittäin kiitollinen. He antoivat minun harrastaa erittäin vapaasti mielenkiintoni mukaan, enkä muista että he olisivat koskaan painostaneet, asettaneet kovia tavoitteita tms. mitä valitettavan usein kuulee vahnempien omille lapsilleen kohdistavan heidän harrastuksiaan kohtaan.
Ala-asteikäisenä uinti oli tenniksen lisäksi toinen merkittävä laji, jota harrastin suhteellisen säännöllisesti. Vaikka uin erityisesti talvisin aika paljon, en koskaan kuulunut uintiseuraan (Keuruun toverit), vaan uin enemmänkin omaksi ilokseni. Joitakin uintikursseja toki kävin, jotta tekniikka ei olisi ihan puhdasta räpiköintiä. Uinti oli kuitenkin ensimmäinen laji, jossa intoni enemmän kestävyyssuorituksiin kuin pikamatkoihin tuli ilmi. Kun menin uimahallille, intoni ei koskaan ollutkaan harjoitella liiemmin tekniikkaa tai parantaa nopeutta, vaan ainoastaan uida matkaa. Tuohon aikaan Keuruulla pidettin kesäisin 10km uintimaraton. Kärtin isältäni, että haluaisin sen uida läpi. Olin tuolloin 11 vuotias ja tarvitsin erikoisluvan niin nuorena, jotta saisin siihen osallistua. Se järjestyi ja kesällä 1991 usean tunnin tasitelun jälkeen suoritin uintimaratonin puolustusvoimien Keurusselälle poijuilla merkkaamaa reilun kilometrin rataa kiertäen. Usean tunnin taistelun jälkeen (en muista tarkkaa aikaa) olin maalissa. Muistan edelleen, että sitä seuraavana päivänä käteni olivat niin poikki, että syödessä lusikan/haarukan pitäminen kädessä oli vaikeaa. Tästä kohta 30 vuotta sitten tekemästäni suorituksesta minulla on muuten tapahtuman osallistumismitali edelleen palkintokaapissa tallessa. Tämä uintimaraton oli myös ensimmäinen virallinen kestävyysurheiluun liittyvä kisa, jonka vedin. Koulujen välisissä yleisurheilu- ja hiihtokisoissa olin toki käynyt, mutta niitä en laske virallisiksi kisoiksi.
Ala-asteen jälkeen matka jatkui Kalettoman kyläkoulusta Keuruun keskustaan yläasteelle syksyllä 1993. Tennistä pelasin paljon ja muita sivulajeja, kuten sählyä, jääpelejä, hiihtoa ja vastaavia kouhotin aina kun aikaa riitti. Juoksussa olin osallistunut koulun kisojen lisäksi kerran maastojuoksun piirinmestaruuskisoihin, joissa jäin aika lailla jäännössijoille. Vaikka silloin tällöin lenkkeilin, en mitenkään aktiivisesti, saati niin että sitä olisi millään tavalla juoksuharjoitteluksi kutsua. Kohta tämä oli kuitenkin muuttumassa.
Kiinnostus kestävyysjuoksuun herää
Keuruulla, tarkemmin Liesjärven kylällä oli juostu jo vuodesta 1977 lähtien perinteinen Hirvijärvihölkkä, pituudeltaan 13,9km. Isäni oli useasti tapahtumaan osallistunut ja sain 15 vuotiaanay, vuonna 1995 päähäni, että haluan itsekin sen juosta. Koulussa yläasteella pojat juoksivat kuntotesteissä 2000m testin, jossa menestyin ikätoveihini nähden hyvin. Intoni oli testeissä ja muutenkin fyysisissä urheilusuorituksissa selkeästi eniten juuri kestävyyttä vaativissa suorituksissa. Jotenkin sellainen pitkäkestoista tuskaa vastaan taistelu voitti voimien koettelun tai nopeutta vaativat lajit.
Hirvijärvihölkkä juostiin Liesjärven kylällä aina heinäkuun lopussa. Vuonna 1995 olin kisaan siis ensimmäistä kertaa menossa. Intuitio osallistua tuli vasta kesällä, enkä todellakaan kovin montaa lenkkiä käynyt siihen valmistautuessa tekemässä. Tennis oli selkeä ykköslajini ja olin harva se päivä kentällä, enkä juoksukuntoa kohottamassa. Ajattelin 13,9km matkan kyllä hoituvan yleisesti vahvalla urheilupohjalla. Itse kisassa totuus löi vasten naamaa kuin märkä rätti. En jaksanut sinne päinkään sellaista vauhtia kuin olin ajatellut, mutta loppujen lopuksi kisasta jäi ihan mukavat muistot. Aikani oli 1:07 ja risat, jota jotkut vanhemmat juoksujermut kehuivat 15 vuotiaan klopin suorittamaksi ihan hyväksi.
Vuoden 1995 kesän jälkeen juoksu jäi aika lailla mielestä. Näin vaikka Hirvijärvihölkästä jäikin väsymyksen ja maaliinpääsyn jälkeen ihan mukava fiilis. Pelasin tennistä paljon ja olin mukana nuorten sarjan pelaajana myös Keuruun tennisseuran liigamatseissa. Kun kesä 1996 koitti, kyseli isäni ja muutama vanhempi innokas juoksumies, että olenko taas Hirvijärvihölkkään lähdössä juoksemaan. Sanoin jotta mikäpä siinä, voin lähteä. Ensimmäistä kertaa iskin itselleni tavoitteet myös juoksua kohtaan: tuo 13,9km juoksen alle tuntiin!! Tein kuitenkin pahan virheen, jota en ole tuon jälkeen toistanut koskaan. Nuoren miehenalun koppavuudella rehentelin tunnin maagisen ajan kisassa alittuvan, mutta vaikka asian eteen puhuttiin paljon niin tehtiin todella vähän. Ja kuten kakki juoksua harrastaneet tietävät, tästä ei hyvää seuraa.
Hirvijävihölkän 13,9km reitti on todella salakavala ja pottumainen. Kokonaan hiekkatietä juostava reitti painetaan ensin eka kilsa ramakkaan alamäkeen. Sitten seuraavat 6-7km aika tasaista, joskin kumpuilevaa maastoa, kuitenkin jonkin verran alamäkivoittoista. Kilometrit 8-11 erottavatkin sitten kovakuntoiset ja kovakuntoiseksi itseään luulevat toisistaan. Ne ovat pitkää ja hivuttavaa nousua, ei mitään kovin jyrkkää, mutta juuri sellaista jossa kone piiputtaa, mikäli ei "pohjatyötä" ole tehty kuntoon. Vuoden 1996 Hirvijärvihölkkä starttasi heinäkuun viimeisenä lauantaina helteisessä kelissä. Olin hieman aikaisempia vuosia enemmän käynyt tenniksen ym. lajien pelaamisen + uinnin ohella lenkillä, mutta en taaskaan mitenkään säännöllisesti, saati kovin usein. Alun alamäki tuntui helpolta. Seurasin paria venhempaa jantteria Raimo Pummilaa ja Jorma Ahoa sellasita 4min/km ramakkaa ravia. Tunnuin jaksavan ja virnistelin mielessäni, kuin reilusti pidän tuota tunnin rajaa pilkkanani. Isäni oli aikoinaa juossu reitin hieman alle tuntiin ja tuolloin olin päättänyt viedä samalla perheen piikkipaikan kisassa itselleni. Kun ylämäkiosuus alkoi 8km jälkeen, alkoi painamaan. "Vanhat ukot" painoivat pikkuhiljaa horisonttiin ja kohta jotkut muutkin rynnivät takaa ohi. 11km paalulla muistan olleeni todella sippi. Eväät oli syöty ja koneesta bensa loppunut. Vauhti oli kuitenkin pysynyt jotenkuten sidettävänä ja tunnin rajan rikkominen periaatteessa oli vielä omissa käpälissä. Yritin taistella vaikka olo oli infernaalisen kammottava. Jossain 12km jälkeen Ari Silen, aikoinaan puolimaratoninkin 1:09 juossut kova hiihtäjä ilmestyi takaa rinnalle ja huikkasi että "tunnin juna menee tässä". Puuskutin kuin veturi ja irvistin tuskaani. Yritin laittaa kaiken peliin, mutta vauhti ei todellakaan noussut pätkän vertaa. Ari loittoni hitaasti, mutta varmasti edelläni karkuun. Maaliin tulin kaikkeni antaneena ajassa 1:00.26. Ari oli juossut 4 sekuntia alle tunnin rajan. Olo oli surkea pitkin iltaa. Vuoron perään tyhjensin pötsinikin sekä ala että yläkautta. Mutta pahinta oli sapetus tulosta kohtaan! Saakelin saakeli! Samalla päätin, että nyt muuttuu toteutus: seuraavaksi tehdään eikä puhuta, saati sitten rehennellä. Vanha sananlasku "oppirahat pitää maksaa", päti tähän kyllä 100% hyvin.
Uusi päälaji vanhan rinnalle
Tuo kesän 1996 Hirvijärvihölkän pettymys tuskaisen taistelun jälkeen ei todellakaan lopettanut intoani juoksemiseen. Päinvastoin, se vei sen ihan uudelle tasolle. Fiilis oli, että odottakaahan ensi vuotta, silloin näytän. Tennistä pelasin edelleen ykköslajinani, mutta aloin syksyllä 1996 lenkkeillä huomattavasti aikaisempaa enemmän. Talvella 1996-1997 tuli tenniksen, satunnaisten sählyjen, pipoltäkän ym. lisäksi juostua noin 70km viikossa, joskus hieman enemmänkin. Olin aika rimpula tuohon aikaan ja kroppa tuntui sopivan ihan hyvin kestävyysjuoksuun. Kevääksi 1997 tunsin päässeeni jo ihan hyvään kuntoon. Tennisseurassa vähän jopa välillä ihmeteltiin, että vetääkö juoksu nyt miestä tennistä enemmän puoleensa. Kieltämättä fiilis oli välillä sen suuntainen. Mitään vetotreenejä tai vastaavia en koskaan tulloin tehnyt, mutta kesällä 1997 kasvatin joidenkin lenkkien vauhtia. Yleisesti juoksuuni tuohon aikaan päti vähän se, että juoksin koko ajan lenkit liian kovalla vauhdilla, mutta koska kroppa luonnollisestikin vahvistuu vielä 17v. ikäisellä retaleella, ei tullut mitään ylirasitustiloja tai vastaavia hommaa kiusaamaan.
Heinäkuun viimeisenä lauantaina 1997 kokoontui porukka taas Hirvikylän tanssilavan läheisyyteen, josta Hirvijärvihölkkä perinteisesti aina starttasi Hirvijärveä kiertämään. Viimeisen viikon oli ottanut kevyemmin ja myönnän, että odotin tätä kisaa enemmän kuin seuran tennismatseja. Paukusta ampaisen liikkeelle ja meno tuntui hyvälle. Olin ajatellut, että jopa 56.00 loppuaika voisi olla mahdollinen, niin hyvin oli treeneissä kulkenut. Tällä kertaa en ollut tavoitteistani, enkä mistään muustakaan puhunut yhtikäs mitään. Taisin aina kysyttäessä todeta, että katsotaan miten kulkee ja hieman olen treenannut. Suunnitelmaini oli painaa sitä kuuluisaa 3000m cooperin vauhtia, eli 4min/km vauhtia piti matkan edetä. Kello kertoi ekan 8km pätkällä, että oli posottanut jopa 3.50/km vauhtia. Hieman hirvitti, että mitähän noista ylämäistä ja lopusta ylipäätään tulee?!? Meno kuitenkin jatkui vahvana. Silti Ahosen Tuomo (2:44 maratoonari) ja pari muuta kokenutta ukkoa painoi viime kilsoilla ohi, vaikka äijiä ei ollut näkynyt vielä ihan kintereillä paria kilometriä aikaisemmin. Tämä ei haitannut, koska tiesin tänään tulevan hyvän tuloksen, jopa paremman kuin olin uskaltanut ajatella. Maalissa kello pysähtyi aikaan 53.56. Tunnin raja alittui selvästi, isän vanha tulos perheen piikkipaikalta sai kunnolla kyytiä ja 4.00/km vauhtipläänistäkin pistin vielä paremmaksi.
Koukussa
Tuo onnistuminen kesän 1997 Hirvijärvihölkässä koukutti minut lopullisesti kestävyysjuoksun julmaan, mutta niin ihmeelliseen maailmaan. Keuruun kisailijat oli tuolloin kova seura kestävyysjuoksun rintamalla, voittihan seura seuraavana vuotena 1998 miesten 4x800m viestijuoksun SM-kultaa ja oli pronssilla 4x1500m viestissä. Minuakin seuraan hieman kyseltiin, mutta en halunnut mihinkään valmennusohjelmaan rueta. Juoksin ilman seuraa, ilman ohjelmaa ja omaksi ilokseni. Tenniksessä edustin edelleen Keuruun tennisseuraa ja seurojen välisissä liigapeleissä pelailin.
Vuoituhannen lopussa into tennikseen kuitenkin loppui. Juoksuun sen sijaan ei. Tästä myöhemmin lisää seuraavissa osioissa.
OSA 2: VUODET 1997-2000
Edellisessä osassa jäätiin vuoteen 1997. Vaikka tennis oli tuohon aikaan edelleen ykkösharrastukseni, oli into kestävyysjuoksua kohtaan alkanut toden teolla. Jotenkin pitkän matkan juoksu ja tuskaa vastaan taistelu kiehtoi.
Tämä näkyi myös penkkiurheilun seuraamisessa. Yleisurheilun arvokisoissa erityisesti maraton oli ehdoton kuningastapahtuma. Ensisysäyksen tähän oli kokenut jo 12 vuotiaana kun seurasin vuoden 1992 Barcelonan olympialaisten miesten maratonia, jossa Etelä-Korean Hwang Young-Cho ja Japanin Koichi Morishita raastoivat itsensä aivan henkihieveriin taistellessaan olymiakullasta. "Nuo ne on kovia äijiä", muistan ajatelleeni tulloin. Vaikka seurasin tuolloin monia lajeja, kuten teen edelleenkin, alkoi tiettyjen kestävyyslajien seurannasta muodostua vuosittaisia kohokohtia. Eurosport alkoi 1990-luvun puolivälin huitteissa näyttää pyöräilyä kunnolla ja Ranskan ympäriajo Tour de France muodostui heinäkuussa yhdeksi vuoden kohokohdaksi penkkiurheilun saralla. Rituaali, joka on säilynyt tähän päivään saakka. Mun heinäkuun ohjelma rakentuu aina pitkälti Tourin tv-lähetysten mukaan :) Myös suuret kaupunkimaratonit alkoivat tuohon aikaan tulla Eurosportilta, samoin kun triathlonin Havaiji Ironman. Vaikka talviurheiluakin seurasin suht aktiivisesti, ei talvilajit kiinnostuksen kohteena ole koskaan olleet itselle kestyvyysurheilun saralla edes seuraamisen kannalta yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa ammattipyöräily, maratonit ja triathlon. Suomessa pidettävistä tapahtumista suunnistuksen jukolan viesti oli aina ja on edelleen yksi kesän kohokohta. Siitä toki tekniikan kehityksen myötä kunnon tv-lähetykset alkoivat vasta 2000-luvun alkuvuosina. Jos en ole Jukolan viestissä paikan päällä, valvon töllöttimen ääressä aina ilman muuta koko yön.
Palataanpa kuitenkin takaisin omaan tekemiseen. Olin siis vuosina 1995, 1996 ja 1997 juossut Keuruun Liesjärven kylällä aina heinäkuussa järjestetyn 13,9km pituisen Hirvijärvihölkän. Se oli innoittanut itseni kunnolla juoksua treenaamaan. Toki kunnon treeni alkoi siis vasta syksyllä 1996 kun olin kesällä jäänyt tuskaisen raastamisen jälkeen 27 sekunta tunnin alituksesta kyseisessä kisassa, joka oli sapetti kuin pähkinävarastonsa talveksi menettänyttä oravaa. Kuten edellisessä osassa kerroin, tavoitteen eteen uhottiin paljon, mutta tehtiin vähän. Tämä korjattiin seuraavan vuoden aikana ja Hirvijärvihölkkä taittui kesällä 1997 aikaan 53.56, joka ylitti jopa kaikki odotukset. Tämähän lisäsi intoa entisestään. Vaikka pelasin tennistä edelleen Keuruun tennisseurassa, käytin juoksuun entistä enemmän aikaa.
Lukiovuodet
Menin yläasteen jälkeen opiskelemaan Keuruun lukioon syksyllä 1996, eli samaan aikaan kun into kestävyysjuoksua kohtaan alkoi toden teolla. En voi sanoa olleeni mikään maailman välkyin oppilas, mutta sain aina ihan suht hyviä todistuksia koulussa. Oppilaana oli todella kaksijakoinen. Usein kotitehtävien teko ei oikein napannut ja olin muutenkin suht lusmu koululainen, mutta kun eri aineiden kokeet tulivat eteen, olin todella sitkeä ja "pahapäinen" niihin lukemaan. Lukiossa tämä tarkoitti lähinnä sitä, että 6 viikon kurssien aikana tehtiin läksyt ja suoritin lukemista joten kuten, mutta kun kurssit päättyivät koeviikon kokeisiin, niihin luin aina kokeita edeltävinä iltoina kuin pieni eläin. Yöunet jäivät näinä viikkoina aika vähäisiksi kun usein oppia tankattiin viimeisenä iltana ennen koetta kaaliin aina pitkälle yön tunteihin saakka. Sitten muutaman tunnin yöunien jälkeen silmät ristissä koetta vääntämään, toivoen että päntätty asia pysyy nupissa kristallin kirkkaana aina kokeen suorituksen yli.
Mainitsempa lukion opiskelusta vielä hieman. Luin pitkää matematiikkaa ja pitkää fysiikkaa. En todellakaan ole matikassa mikään guru ja näiden eteen teinkin lukiossa eniten töitä. Olin yläasteella lukenut saksan kieltäkin, mutta kun halusin lukiossa nuo pitkän matikan ja fysiikan tahkota läpi kunnialla, ei äly/aika riittänyt enää kolmannen kielen opiskeluun. Jälkeenpäin olen joskus tätä harmitellut kun en matikalla ja fysiikalla tehnyt elossani oikein yhtikän mitään. En oikein tiedä, mikä into minulla oli lukiossa muutenkin lukea kaikkea ylimääräistä. Lukion läpäisemiseen tarvitsi muistaakseni suorittaa yhteensä 75 kurssia ja minä taisin tehdä niitä peräti 87. Luin mm. täysin vapaavalintaisena aineena ollutta psykologiaa 5 kurssia, biologiasta monta ylimääräistä kurssia jne. Helpoin lukuaine ja myös kiinnostavin sellainen itselleni oli aina historia. Sen opin yleensä kerta lukemisella hyvin, sillä nimet ja vuosuluvut ovat aina jääneet jostain syystä helposti mieleeni. Varmaan perinnöllistä, sillä en tässä asiassa ole mitään äitiini verrattuna, joka on ollut aina aivan käsittämätön muistihirviö, erityisesti numeroiden suhteen. Ennen kännykkäaikaa hän tiesi ulkoa kaikkien tuttujen puhelinnumerot ja autojen rekisterinumerot, muisti syntymäpäivät ja kuulemma töissään pankkitilien numerot ja sitä rataa.
Eksyin pääaiheesta, mutta eloni lukiovuosina oli usein sitä, että kävin koulua ja iltaisin lenkkeilin. Tennistä pelasin talvisaikaan yleensä muutaman kerran viikossa omilla ja tennisseuran vuoroilla. Perjantai-iltaisin kävin lisäksi sählyä pelaamassa Keuruun kisoilijoiden kestävyysjuoksijoiden vuorolla tai Keuruun seurakunnan vuorolla. Viikonloppuja lukuun ottamatta juoksin lenkin yleensä suht myösäiseen ajankohtaan. Usein kiskoin lenkkareita jalkaan vasta illalla klo. 19:00-20:00 välissä. Jos koulussa oli koeviikko, kävin yleensä samoihin aikoihin lenkin tekemässä ja sitten jatkui oppikirjan pänttäys aina yöhön saakka. Tenniksen vakiovuorot olivat keskiviikkoisin klo. 18:00, torstaina klo. 20:00 ja lauantaina klo. 10:00. Erityisesti tuota torstai-illan myöhäistä vuoroa ennen kävin usein vuosina 1997-1998 jo lenkin kiskasemassa ja menin pelaamaan helvetin kankeilla jaloilla.
Muut kiinnostuksen kohteet
Vaikka urheilu ja urheilun seuraaminen ovat pienestä saakka olleet merkittävä osa vapaa-aikaani, ilmaantui nuoren miehen elämään noina vuosina luonnollisesti muitakin kiinnostuksen kohteita. Kavereiden kanssa tuli viikonloppuisin vieteyyä aikaa ja valvottua usein aina aamuyön tunteihin saakka. En ollut koskaan mikään rakkariteini, mutta kyllähän sitä ennen täysi-iän saavuttamista tuli myös joitakin kertoja alkoholin kanssa läträttyä. Kalettoman pionooerivarikon rantasauna oleskelutiloineen oli meistä vain vajaan parin kilometrin päässä ja sinne kokoonnuttiin ilmojen lämmettyä joskus kavereiden kanssa melskaamaan. Moista touhua vanhemmilta piiloteltiin, mutta joskus jäätiin kunnolla kiinni. Kovin montaa kertaa en toki tällaista laitonta ryypiskelyä alaikäisenä edes harrastanut.
Täytin 18 vuotta vuoden 1997 lopussa ja ajokortin ajoin vuoden viimeisenä päivänä, eli uudenvuoden aattona. Tämä tiesi sitä, että minun oli entistä helpompi lähteä Kalettomalta Keuruun keskustaan ja moneen muuhunkin paikkaan, erityisesti talvisin. Harrastuksiin ym. menoihin en tarvinnut enää porukoiden kuskausapua ja tietynlainen vapaus vallitsi. Vaikka kortin saatua tuli autolla ylimääräistä rällättyä, niin muistan lumien sulattua kulkeneeni tennistreeneihin ja moniin muihinkin harrasteisiin taas polkupyörällä. Isäni ei oikeastaan koskaan kieltänyt perheemme kakkosautolla pörräämistä, vaikka joinakin viikonloppuina mittariin oli kertynyt turhia ajoja vaikka millä mitalla. Hieman jopa ihmettelin tätä joskus, mutta jälkeen päin olen tajunnut, että aina kun otin auton, porukat tiesivät etten ainakaan ryypiskele.
Myös vastakkainen sukupuoli alkoi luonnollisesti noina vuosina entistä enemmän nuorta miestä kiinnostamaan. Lukiovuosina en varsinaisesti kenenkään kanssa koskaan seurustellut, vaikka välillä jonkinlaista "säätöä" yritinkin kehitellä. Tuntui olevan elossa koulua, kesäisin kesätöitä, harrastuksia, kavereiden kanssa hengailua yms. että en oikein osannut edes kaivata mitään parisuhteen omaista, vaikka monilla kavereilla tyttöystäviä olikin. En nyt tiedä olinko varsinaisesti koskaan edes naikkosten mielestä mitenkään hyvä saalis (siis silloinkaan) :)
Ensimmäiset vastoinkäymiset
Vuonna 1998 pelasin tenniksessä ehkä elämäni parhaan vuoden. Ihan mukavasti kulki, talvella liigapeleissä tuli pääosin voittoja ja yhdessä nelinpeliturnauksessa otettin voitto parini kanssa. Olin keväällä päässyt myös hyvään juokukuntoon ja odotin kesää ihan innolla. Ajattelin, että voisin tenniksen ohessa muutaman kisankin käydä loppukesästä juoksemassa. Kävi kuitenkin niin, että kun olin juuri heinäkuussa päättänyt kesätyöni pioneerivarikon varikkotyöntekijänä, astuin tennisharkoissa täydessä vauhdissa kentälle jääneen pallon päälle. Nilkka pyärähti kunnolla ympäri ja meni aika lailla sököksi. Aika pian se siitä toipui kevälykuntoon, mutta kunnon urheilu on kesältä seis sen jälkeen. Pian tämänn jälkeen lähdin useaksi viikoksi Eurooppaa kiertämään. Tältä reissulta riittäisi vaikka mitä juttuja, mutta ne menisi jo lopullisesti toiseen kontekstiin. Todettakoon että yksi kohokohta oli osua Pariisiin samana viikonloppuna kun pyöräilyn Tour de France päättyi sinne. Tungettiin katsomaan Champs-Elyseesille palkintojen jakoa ja pääsin todistamaan livenä kun legendaarinen, nyt jo edesmennyt Italian suuruus Marco Pantani meni keltaisessa voittajan paidassa palkintopallille.
Viimeinen vuosi lukiossa
Syksyksi nilkka oli ehtaantunut. Lukiossa alkoi viimeinen vuosi, joka päättyisi kevään 1999 ylioppilaskirjoituksiin. Tuossa vaiheessa kävin tennistä edelleen joka viikko pelaamassa, mutta enemmän omaksi huviksi kuin että olisin oikeasti yrittänyt lajissa kehittyä tai kilpailla. Taisin pariin liigapeliin seuran väreissä osallistua, mutta siinä se olikin. Juokseminen sen sijaan kiinnosti paljonkin. Kun usein perjantaisin kävin Keuruun kisailijoiden juoksupoppoon kanssa sählyä pelaamassa, kyselin ensimmäistä kertaa hieman vinkkejä siihen, kuinka saisin suorituskykyä nostettua. Talven paiskoin ihan hyvää treenimäärää, mutta se oli kyllä miltei kokonaan sellaista peruslenkkeilyä vailla mitään spesiaalia. Ylioppilaskirjoitukset olivat pulkassa maaliskuun lopussa 1999. Sen jälkeen toimin eripituisia pätkiä opettajien sijaisena Kalettoman kyläkoululla ala-asteen luokanopettajana, sekä uskonnon opettajan sijaisena Keuruun yläasteella.
Keväällä 1999 aloin normaalin juoksuharjoittelun sekaan tempoa mm. mäkivetotreenejä ja joitakin lenkkejä kiskoin tavallista kovempaa. Kunto olikin aika messevän hyvä kun sain kesäkuun alussa valkolakin päähäni. Sinä keväänä ja kesänä ravasin myös eri oppilaitosten pääsykokeissa. Tavoite oli päästä Jyväskylän yliopistoon, jossa pyrin liikuntatieteelliseen tai valtio-oppia lukemaan. Kumpaankaan en päässyt, mutta ammattikorkeakouluun sain paikan matkailualalle. Harmitti, mutta ei liiaksi, koska heinäkuussa edessä oli joka tapauksessa armeijaan lähtö.
Armeijan sinisiin
Heinäkuun alussa 1999 astuin sisään Hallin varuskunnan porteista palvelukseen. Siksi sanamuoto armeijan sinisiin, eikä harmaisiin, kosa kuuluin ilmavoimiin. Olin jo kutsunnoissa maininnut, että kotikontuni Keuruun varuskuntaan en missään nimessä halua. Tämä johtui siitä, äitini oli töissä pioneerivarikolla ja tunsin Keuruun varuskunnastakin paljon upseereita. Ei huvittanut pätkääkään lähteä näiden tuttujen jamppojen höykyytettäväksi. Kutsunnoista on pakko mainita vielä sen verran, että unohdin koko homman lahjakkaasti ja poliisit tuli koululta sinne hakemaan. Tämä johtui siitä, että kun olen syntynyt v. 1979, muuta kävin aina kouluni v. 1980 syntyneiden kanssa. Ihan loppuvuodesta syntyneenä porukat olivat hakeneet aikoinaan mulle lykkäystä koulusta, kaipa ne katto ettei tota räkänokkaa voi vielä laittaa sinne turvaltamaan. No eihän mun luokkakaverit tietenkään sitten olleet kanssani vielä samana vuonna kutsuntoihin menossa ja enhän mä muistanut koko asiaa. Ollessani tunnilla rehtori kuulutti "Antti Perälä välittömästi rehtorin kansliaan". Siellä puolestaan oli poliisipartio paikalla ja kertoivat ettei miestä oltu kutsunnoissa nähty. No eipä siinä partion mukaan ja kutsuntoihin.
Sanotaan aina, että miehet keksii armeija-ajastaan vaikka mitä juttuja, joten jätän ne nyt vähemmälle. Minua ei kiinnostanut lähteä AUK:iin tai RUK:iin, koska se olisi vaatinut koko vuoden palvelusta. Plääneissä oli seuraavana vuonna pyrkiä Jyväskylän yliopistoon uudelleen. Kunto oli armeijan alettua ihan kova ja pärjäsin hyvin kaikissa fyysisissä höykytyksissä. Cooperin testissä juoksin n. 3700m, joka taisi olla koko komppanian paras tulos. Tämän huomattua joukkuekaverit pyysi myöhemmin tulevissa testeissä mua juoksemaan tasaista hieman päälle 3000m vauhtia ja tarjosivat kaikki munkkikahvit sotkussa, jotka pystyi vetoavullani tuon 3000m rajan rikkomaan.
Sotilaana oli aivan karmea häröilijä! Erityisesti karasmilla kaikenlainen säätö ei oikein aina napannut, joten kikkailin, lusmuilin ja suorastaan tein joitain palvelukrikkomuksia. Välillä näistä jouduinkin joukkuejohtajan ja jopa komppanian päällikön puhutteluun + sain pari kertaa "pekkaa ja penaltia" mm. ylimääräisen palveluksen, iltavapaiden perumisien ym. muodossa. Sen sijaan metikköleireillä olin elementissäni. Jaksoin painaa pitkin mantuja suht hyvän kunnon omaavana ja se kiinnostikin ihan eri lailla kun varuskunta-alueella säätäminen. Komppanian päällikkömme kapteeni Iivonen oli innokas suunnistaja ja muutenkin kestävyysurheilumiehiä. Niimpä kuntoisuuslomia sai usein kovista juoksu- ja muista ponnisteluista. Olinkin joukkueen ja alle vuoden palvelleista koko komppanian tuon erän kuntsarikuningas. Kaikesta turveloinnista johtuen kapteeni Iivonen tosin totesi minulle lähellä kotiutumista että "Olette monella tapaa komppanian ansioitunein sotilas, mutta hyvin palvelleeksi teitä ei voi missään nimessä kutsua". Tuo ehkä piti täysin paikkansa ja kuvaa hyvin palvelusaikaani.
Juoksuharrastus hieman jäi armeija-aikana. Lenkkeilin kyllä jonkun verran, mutta yleisesti kunto kyllä tippui. Painokin nousi reilut 10kg tuona aikana. Kuten totesin, armeijaan mennssä olin kovassa kunnossa, mutta kun viikonloppulomillakin tuli yleensä keskityttyä kavereiden kanssa rellestämiseen tai naisten perässä menemiseen, niin eipä siinä kunto yllä pysynyt.
Vuoden 2000 eka puolisko
Talvella 2000 vapauduin armeijasta takaisin siviiliin. Keväällä tein parin kuukauden ajan opettajan sijaisuuksia Keuruulla ja tarkoitus oli kesällä hakea uudelleen opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Liikunnalle en kuitenkaan enää hakenut, vaan kertasin jonkun verran matematiikkaa ja pyrin sisään tilastotieteelle. Näin siksi, että tilastotieteen kautta pääsi suht helposti sisään. Ylioppilaspahveista sain pitkän matikan arvosanasta + päättötodistuksen pitkän matikan ja pitkän fysiikan arvosanoista jo sen verran hyvin pisteitä, että pääsykokeissa ei edes tarvinnut kummoisesti menestyä. Ajattelin, että voin sitten yliopistossa vaihtaa pääainetta jos siltä tuntuu. Posti toi kotiin kesällä hiivatin paksun nivaskan, jossa oli tieto opiskelupaikan saannista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä kannattaa tehdä ja ottaa huomioon kun yliopisto-opinnot syksyllä alkaa. No tässä kohtaa toki nuo lukiossa tahkotut pitkä matikka ja fysiikka osoittivat tarpeellisuutta.
Kaamea tauti
Olin opiskelupaikan varmistuttua ja tulevien kuvioiden ollessa tiedossa kesällä 2000 intoa täynnä. Tenniksen pelaamisen olin oikeastaan lopettanut armeijaan mennessä miltei kokonaan satunnaista pelailua lukuun ottamatta. Juoksu oli ehdoton nro. 1 harrastuksista ja paljon tulikin tiestöä kulutettua vapaa-ajalla. Heinäkuun alussa 2000 vaan sattui ikävä tapaus. Olin isäni kanssa raivaamassa peltoaukioiden pientäreita isän vanhalla kotitilalla Pohjanmaalla Yppärin kylässä. Kun palasimme reissusta takaisin Keuruulle, isäni tuli niin sairaaksi, että hänet otettiin Jyväskylän keskussairaalan osastolle sisään. Hänen tauti paljastui jänisrutoksi. Vain päivä pari tästä kun itsekin tulin todella kipeäksi. Kun sitten marssin lekurille, tulehdusarvot olivat taivaassa ja tuntui että hyvä kun pysyin tajuissani. Oma tautini osoittautui myyräkuumeeksi ja jouduin myös sairaalan vuodeosastolle sisään viikoksi. Ilmeisesti raivaussahan kanssa peltoaukion vieressä heiluminen nosti maasta jotain itiöitä, joista saimme taudin. Soitinkin pari päivää sairaalassa pötkötettyäni isälle, että oon muuten samalla käytävällä saamassa antibiootteja suoneen. Lekurien mielestä oli erikoista, että meille oli tullut samasta paikkaa eri tautikanta.
Kun tuosta myyräkuumeesta toivuin, oli kunto surkea. Arvon tohorit vieläpä kielsivät ettei tällaisen taudin jälkeen sitten kovin äkkiä lähdetä mitään fyysisiä suorituksia tekemään. Olinkin aika lailla koko loppukesän ihan elokuun viimeiselle viikolle saakka tekemättä oikeastaan mitään kävelyä raskaampaa. Jälkitarkastuksissa totesivat minun kuitenkin toipuneen täysin ja lähdinkin elokuun viimeisellä viikolla Kilpisjärven maastoihin tekemään viikon mittaisen vaellusreissun.
Kun palasin vaellusreissulta, oli edessä muutto Jyväskylään ja yliopisto-opintojen alku. Kunto oli tosi surkea, mutta odotin opintoja, treenejä, opiskelijaelämää, uusien kavereiden tapaamista ja kaikkea innolla. Näistä vuosista lisää joskus myöhemmin. Alkaa nämä tekstit olemaan näköjään yhtä pitkiä kuin tylsiäkin kohta, pitäisi varmaan jotenkin osata tiivistää :) :)
OSA 3: HURJAT OPISKELUVUODET
Tämän historiikkini lapioimisessa jäin edellisessä osassa vuoteen 2000. Vaikka tarkoitus näissä on kirjoittaa elostani lähinnä kestävyysjuoksuharrastuksen näkökulmasta, ei kaikkea muuta elon tielle sattunutta oikein voi sivuuttaa, muuten tarinasta ei saa oikein ehyttä.
Pois kotikonnouilta
Elämäni oli noudattanut samaa käsikirjaa, mitä varmaankin suurimmalla osalla suomalaisista miehistä on tehnyt: käydään koulut + armeija ja sitten muutetaan pois kotoa vanhempien hellästä huomasta. Naispuoleisethan yleensä "lentävät pesästä" jo miekkosia aikaisemmin juuri tuon armeijan takia, toki itsekin tunnen aika monta varusmiespalveluksen suorittanutta naista.
Vuosi 2000 oli itselleni merkittävä. Armeija oli käyty ja Jyväskylän yliopistosta olin saanut opiskelupaikan. Olin asunut Keuruulla koko ikäni, mutta nyt oli aika muuttaa uusiin kuvioihin. Jo pienestä pitäen olin pinnokas kohtaamaan uutta. Aikanaan olin intoa täynnä kun koulu muuttui Kalettoman ala-asteesta Keuruun yläasteeksi, vaikka toki kyläkoulussakin viihdyin hyvin. Lukiovuosina sitä alkoi sitten tosissaan pohtia muuttoa pois kotoa, kunhan koulun saa kunnialla suoritettua loppuun. Ei siis liene yllätys, että kesällä 2000 olin intoa täynnä uuden edessä.
Vanhempani halusivat tarjota minulle mahdollisimman hyvät lähtökohdat opiskeluvuosiin ja auttoivat minua hankkimann Jyväskylästä oman asunnon. Sen hankinnassa kävi aivan järjettömän hyvä tuuri, eli siis hyvä asunto hyvällä sijainnilla ja vielä törkeän edullisesti edellä mainittuihin seikkoihin nähden. Kokonaisuutena voin lapsuus- ja nuoruusvuosistani sanoa, että eipä sitä parempia eväitä juuri omaan eloon voi saada kuin mitä olin itse kotoani saanut. Siitä voin vain ja ainoastaan olla vanhemmilleni kiitollinen.
Muutto Keuruulta Jyväskylään
Kesällä 2000 oli siis kuviot valmiina elon seuraavaa etappia varten. Kämppä oli Jyväskylästä hankittu ja syyskuun alussa alkaisi opinnot Jyväskylän yliopistolla. Kuten edellisessä osiossa kerroin, sairastin hiivatin pahan myyräkuumeen keskikesällä, joka oli estänyt juoksuharrastuksen ja muunkin liikunnan tehokkaasti koko kesältä. Elokuussa kuitenkin toivuin jo suorittamaan kevyttä liikuntaa. Romut raahasin uudelle asunnolleni Jyväskylään hyvissä ajoin elokuuta, koska elokuun lopussa lähdin Keuruun seurakunnan ja Keuruun ladun järjestämälle vaellusreissulle Kilpisjärven upeisiin maisemiin käsivarteeen. Retkeily ja vaellus Lapissa on myös kuulunut kiinnostuksen kohteisiin pienestä pitäen ja olin jo tuohon aikaan tehnyt monia noin viikon mittaisia vaellusreissuja eri puolilla pohjoista. Tällä kertaa kävelin kahdestaan erään puolustusvoimien everstiluuntantin kanssa. Jälleen kerran retki oli upea hienoissa käsivarren puuttomissa tunturimaastoissa. Suomen korkeimmalle kohdalle Haltille olin tehnyt jo viikon vaelluksen elokuussa 1997, joten nyt kiertelimme hieman eri seutuja. Maisemaahan tuolla seudulla kyllä riittää koluttavaksi. Kun kotiuduin takaisin tuolta reissulta, muutin lopullisesti Jyväskylään oikeastaan saman tien.
Opintojen ja erityisesti opiskelijaelämän aloitus
Jyväskylän yliopistoon astelin sisään syyskuun alussa 2000. Pääaineeni oli siis tilastotiede, mutta lähdin opintoja tekemään hieman sillä ajatuksella, että katsotaan mitä kaikkea kiintoisaa sitä keksii. Välittömästi tuli tietenkin tutustuttua uusiin opiskelutovereihin ja liityttyä tilastotieteen ainejärjestön Tiltti Ry:n jäseneksi. Muutoinkinhan tuo opiekelijaelämä tarjosi heti kärkeen sangen mukavaa ajan vietettä: oli uusien iltoja, ainejärjestöjen bileitä ja kaikenlaista aktiviteettia.
Kunto oli tippunut kesän pahan sairastelun jälkeen pohjille, mutta taas juokseminenkin kiinnosti. Uusiin lenkkimaastoihin tutustuin innolla ja kilometrejä tuli opiskelijaelämän riennoista huolimatta ihan kiitettävästi syksyllä kerättyä. Yliopistolla myös puitteet eri lajien harrastamiseen olivat loistavat. Liikuntatieteellisen tiloissa oli kattavat kuntosalit ja kampuksella useita palloilusaleja. Ainejärjestön sählyvuorolla kävin pelaamassa joka viikko ja pian myös eräällä toisella sählyvuorolla.
Joulukuussa 2000 polveen tuli joku ikävähkö rasitusvamma ja juokseminen alkoi olla kivuliasta. Jatkoin jonkun aikaa lenkkeilyä aika normaaliin tyyliin, mutta kun kipu vain yltyi oli homma laitettava seis. Tästä alkoi parin vuoden suvantovaihe juoksuharrastukseen. En tuolloin edes kunnolla viitsinyt lähteä vaivan syitä selvittämään. Siihen taas syyt olivat selvät: elämässä kiinnosti niin moni muu asia kuin juoksu sillä hetkellä. Opiekelijaelämä, erityisesti se kosteampi puoli veti puoleensa ja myönnettäköön, että erityisesti tuon polvivaivan myötä biletys vain yltyi. Alkuvuodesta 2001 polvi oli parantunut sille tolalle, että urheilukin taas sujui ilman kipuja, mutta ihan joitakin satunnaisia lenkkejä lukuun ottamatta ei treenaaminen napannut yhtään. Sählyä kävin pelaamassa, punttisalillakin temusin rautojen kimpussa jonkun verta ja uin sillon tällöin, mutta mitään tavoitteellista ei treemaaniseen sisältynyt.
Eräs tilastotieteellä samaan aikaan kanssani aloittanut kaveri otti minut kerran mukaan erään salibandyjoukkueen treeneihin. Hänen kauttaan olin tutustunut jo eräissä illan istujaisissa yhteen tuon joukkueen pelaajista. Seuraavat 2 kautta (2001-2002 ja 2002-2003) pelasinkin sitten salibandyä aladivareissa tämän Jytah- nimisen joukkueen riveissä. Tästä porukasta ja sen kautta myös muodostui noina yliopisto-opintojen 2 ensimmäisen vuoden aikana kaveriporukka, joka on säilynyt näihin päiviin saakka. Nykyään puhelimessa porukka kulkee WhatsAppissa nimellä "Satunnaiset sählääjät". Edelleen tulee tämän poppoon kanssa aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti vietettyä ja aina on kivaa.
Hurjia rientoja ja muuta kivaa
Olihan elo kyllä opiskelujen kahden ensimmäisen vuoden aikana melkoista. Usein keskellä viikoakin oli ainejärjestöjen bileitä tai sitten muuten vaan rymyttiin kavereiden kanssa. Nuorena mokoman kesti kun ei rankastakaan illasta toipuminen ottanut yleensä aikaa juuri mitään. Opinnot sujuivat itselläni hieman siihen tyyliin, että syksystä jouluun suoritin kursseja ihan kiitettävän määrän, mutta keväällä tahti oli suorastaan laiskaa. Siihenkin pääsyy oli kaikenmaailman riennot, joihin tuli osallistuttua kirjojen pänttäämisen kustannuksella.
Naikkosiakin elämässä toki oli, mutta lähinnä sellaisia nuoruuden säätöjä. Ensimmäisen yliopistolla vietetyn vuoden aikana en voi sanoa minkään laista parisuhdeeloa viettäneeni. Toinen lukuvuosi 2001-2002 eteni oikeastaan samoissa merkeissä, paitsi että pelasin salibandyä Jytahin riveissä. Keväällä 2002 innostuin lenkkeilemään taas hieman aktiivisemmin. Mitään kovin hurjia treenimäärät eivät olleet sillä tuo kevät oli kyllä eloni hurjinta aikaa ja viihteellä tuli aikaa vietettyä oikeastaan enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kesää ennen tapailin erästä naikkostakin muutaman kuukauden ajan vähän totisemmin, mutta ei homma sitten luonnistunut ja päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.
Kesätöitä ja paluu juoksun pariin
Olin opiskeluvuosina kesät 2001, 2002, 2003 ja 2004 töissä Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa mittamiehen apulaisena. Hienoilla keleillä tämä oli mitä mukavinta hommaa. Sai ulkoilla ja kävellä pitkin maita ja mantuja. Välillä homma oli fyysisesti tosi raskastakin, mutta se ei itseäni haitannut, pikemminkin päinvastoin. Huonolla kelillä painavia kamoja rontatessa pitkin ryteikköjä, ei aina tietty kivaa ollut, mutta näinhän se on joka työssä. Kesällä 2002 kun olin toista vuotta kartoistushommissa, olin myös saanut uudelleen innon juoksuharrastukseen heräämään. Pohdin, josko monen vuoden tauon jälkeen kävisi jossain juoksikisassa. Koska vanhan kotikaupunkini maastoissa olin kesäisin töitä tekemässä, ajattelin kiskaista perinteisen Hirvijärvihölkän uudelleen. 5 vuotta oli kulunut siitä kun olin siellä 13,9km reitin juossut 53.56, joka silloin ylitti kaikki odotukset. Nyt lähdin kisaan meiningillä, että katsotaan mihin rahkeet riittää. Vuoden 2000 kevään jälkeen en ollut oikeastaan kunnolla treenannut kuin vasta kevättalvesta 2002 lähtien. Yllätys oli todella positiivinen, sillä kykenin kisassa mättämään selkeästi alle 4.00/km vauhtia. Lopuaikani oli 54.58 ja vaikka jäin reilun minuutin 17-vuotiaana juoksemastani ennötyksestä tuolla reitillä, fiilis oli katossa. Ajatuksissa pyöri, että ehkäpä alan taas enemmän juosemaan ympäri vuoden.
Kun kolmas lukuvuosi Jyväskylän yliopistolla alkoi syksyllä 2002, olin valmis vaihtamaan pääaineeni pois tilastotieteestä. Ei meikäläisen (huonolla) matemaattisella älyllä loppuikää mitään tilastokoukeroita väännetä, eikä ne kyllä kiinnostaneetkaan. Olin kahden aikaisemman lukuvuoden aikana vapaiden sivuaineoikeuksien lisäksi hieman "hamstrannut" oikeuksia lukea vähän sitä sun tätä eri tiedekunnissa. Liikuntatieteellisessä luin terveyskastavusta, taloustieteiden tiedekunnassa kauppaoikeutta ja yhteiskuntatieteellisessä oin suorittanut jonkun verran yhteiskuntapolisiikan kursseja. Historia kuitenkin kiinnosti eniten ja onneksi se oli perusopintojen kurssien osalta ollut vapaa sivuaine. Jyväskylän yliopistolla historiasta on yhteisten perusopintojen jälkeen valittavana 3 linjaa: suomen historia, yleinen historia ja taloushistoria. Kun sitten muutenkin olin kauppaoikeuden lukemisen kautta talous- ja lakiasioista kiinnostunut, lähdin taloushistoriaa suorittamaan. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, historia oli aina minulle helppo aihe lukea ja muistaa. Niin oli yliopistossakin. Tenteistä sain yleensä suht pienellä lukumäärällä hyviä arvosanoja. Alkuvuodesta 2003 anoin pääaineen vaihtoa tilastoteiteeltä taloushistoriaan, joka minulle myönnettiin. Vaikka siirryin virallisesti humanistiseen tiedekuntaan kirjoille, ainejärjestötouhuja jatkoin edelleen Tiltti Ry:ssä, koska siellä oli hyviä kavereitä ja mukavaa aktiviteettia.
Vuosi 2003 ja uudet tuulet
Kun vuosi 2003 vaihtui, kuului eloon opiskelua (ja opiskelijaelämää), salibandyn pelaamista ja juoksemista. Juoksu oli harrastuksista taas noussut sijalle 1 ja vaikka salibandyä pelasin niin joukkueeni kanssa kuin yliopiston vuoroilla, kiinnosti tien kuluttaminen kaikista eniten. Mielessä oli kiskoa joitain kisojan kesällä 2003 ja saada kunto sitä ennen sille tolalle, että en ihan vain muiden pölyä nielisi.
Syksyllä 2002 tilastotieteelle oli tullut opiskelemaan eräs Maija. Vaikka en siis kyseistä oppiainetta enää mitenkään lukenut, edelleen hengasin ainejärjestö Tiltti Ry:n kautta paljon tilastotieteen porukan kanssa. Tähän Maijaan tutustuin siis syksyllä 2002, mutta kevättalvella 2003 hän alkoi sitten kiinnostaa muussakin kuin kaverimielessä. Aloimme tapailla enemmänkin ja viettää aikaa yhdessä. Ennen Maijaa minun suhteeni olivat tosiaan olleet korkeintaan muutaman kuukauden mittaisia tai sellaisia, joita ei nyt oikein suhteeksi voi edes kutsua, vaikka olisivatkin muutamaa tapaamiskertaa pidempään jatkuneet. Tässä naikkosessa oli kuitenkin jotain, joka heti alusta saakka kiinnosti enemmän. Olimmekin tapailleet vasta muutaman kuukauden kun muutimme saman katon alle kesäkuussa 2003. Tästä alkoi yhteinen elon tiemme, joka on nyt jatkunut jo yli 18 vuotta.
Nyt on taas tullut juttua kaikesta muusta kuin kestävyysjuoksuharrastuksesta, joten palataampa asiaan. Maijan tapailun myötä myös käynti opiekelijabileissä väheni, mutta ei toki kokonaan lakannut. Kyllä edelleen tuli kavereiden kanssa kaikenlaista kikkailtua ja pitäähän elossa nyt olla muutakin kuin vain oma kumppani. Alusta pitäen vaan Maijan kanssa asiat sujuivat kovin mutkattomasti ja viihdyin hänen seurassaan. Into kiskoa lenkkitossuja jalkaan oli taas myös tapissaan, jopa sinä määrin että päätin salibandyn pelaamisen jäävän näihin kahteen kauteen. Harrastuksena se toki jatkui edelleen, mutta ei enää seuraavaksi talveksi huvittanut lähteä viikonloppuja peliturnauksiin kuluttamaan.
Kesällä 2003 olin taas töissä kartoitushommissa maanmittaustoimessa Keuruun kaupungilla. Vaikka kunto oli noussut hyväksi, ennen käynyt kisoissa. Olihan elossa ollut kaikkea muutakin ja kesäkuussa ensimmäistä kertaa tuo vastakkainen sukupuolikin nyt sitten asusteli kanssani saman katon alla. Kun kerta Keuruun suunnalla olin kesätöissä, päätin heinäkuussa lähteä taas kerran kuntoani Hirvijärvihölkkään testaamaan. Olisihan sitä voinut isompiin kisoihinkin lähteä, mutta ajettelin tutun reitin olevan myös hyvä juoksukunnon mittari. Ja hyvin kulkikin. 13,9km tauttui aikaan 52.52 ja entinen rekordi vuodelta 1997 oli pyyhitty historiaan. Toki muistan kelinkin olleen täydellinen: sateen jälkeinen happirikas keli, pilvistä, tyyntä ja lämpöä noin 17-18c. Joka tapauksessa kunto oli hyvä ja tästä olisi mukava lähteä seuraavaan lukuvuoteen opintoja tekemään ja kilometrejä tiestölle mättämään. Kisana Hirvijärvihölkkä oli taas ainoa, jonka koko vuonna juoksin, mutta mielessä alkoi jo olla maraton Sen juokseminen vaati mielestäni vielä paljon paremmat pohjat ja erityisesti pitkiä lenkkejä, jotka tuohon aikaan puuttuivat vielä harjoituksistani joitakin yksittäisiä lukuun ottamatta miltei kokonaan.
Uusi harrastus
Isäni oli aikoinaan opiskellut Rovaniemellä ja omaksunut pohjoisen korttipelin Tupen salat. Tuppi on parina (2 vs. 2) pelattava korttipeli, erittäin taktinen, mutta myös hauska. Suomessa jos Oulussa tai sitä pohjoisempana asuvilta kysyy, osaatko pelata Tuppea, niin liki kaikki osaavat. Isä oli meille kotona Tuppea opettanut, mutta tilastiteiteen opiskelijoiden keskuudessa pelistä tuli oikea hitti vuoden 2003 keväällä. Pian tähän pelirinkiin kuuluin parhaimmillaan liki 20 pelaajaa ja korttia läiskittiin usein myöhäiseen yöhön saakka. Tilastietieteen pari jamppaa myös kehittivät rankingin tietokoneella, jonne merkittiin kaikki päättyneet pelit ja kone laski reaaliaikaisesti henk.koht rankingin tilannetta. Tiettyhän sitten keksittiin välillä, että pelistä sain vieläkin hauskempaa kun sen lomassa otti hieman "neuvoa antavaa". Lisäksi Tuppipukkujoulut ja kevään/kesän Tuppikemut tulivat kohokohdiksi.
Tupesta pelataan myös virallista SM-cuppia, mutta eteläisin osakilpailu pelattiin jo tuohon aikaan Vihannissa, hieman Oulun eteläpuolella. Niissäkin käytiin muutaman kerran pelaamassa. Itselläni menestys kulloisen parini kanssa oli aika vaihtelevaa, joskus sujui ja joskus ei, mutta hauskaa se on aina ollut. Tupen pelaaminenkin on tietyn pienemmän ringin kesken tuosta opiskeluporukasta säilynyt näihin päiviin saakka, joskin tapahtuu nykyisin enää tosi harvakseltaan.
Ajatukset maratonin juoksemisesta
Juoksumatkoista maraton oli ehdottomasti se, mikä jo tuolloin veti puoleensa. Toki ajatuksena oli alkaa juoksemaan myös muita virallisia matkoja, mutta niissä saavutetut tulokset eivät olisi kuin kunnon mittareita matkalla maratonille. Elikkä siis lenkkikenkiä kuluttamaan ja kohti maratonia, siinä selkeä plääni harrastukselle tuleviksi vuosiksi. Tästä matkasta vain tulikin sitten pitkä ja kivikkoinen, josta lisää seuraavassa osiossa.
OSA 4: 2000-LUVUN JÄLKIPUOLISKO
Jatketaampa taas menneiden muistelua. Osa 3 päättyi siis vuoteen 2003. Olin opiskellut siinä vaiheesa Jyväskylän yliopistolla 3 vuotta. Nuo vuodet olivatkin aika hurjia kaikkien opiskelijaelämän tarjoaminen rientojen muodossa. Paljon olin myös saanut uusia kavereita, joista eräät ovat säilyneet näihin päiviin saakka hyvinä ystävinä. Kesällä 2003 olin muuttanut myös yhteen asumaan erittäin mukavan naikkosen, Maijan kanssa. Elämä oli siis kaikin puolin mallillaan.
Juoksukunto oli kesällä 2003 usean vuoden tauon jälkeen taas hyvä. Lenkkikenkien ulkoilutus maittoi taas, vaikka välillä tuli kavereiden kanssa melskattua erinäköisten illanistujaisten ym. muodossa. Kun kesätyöni Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa päättyi syksyn koittaessa ja uusi lukuvuosi Jyväskylän yliopistolla alkoi, olin intoa täynnä vähän joka asiaan. Syyslukukaudella suoritin opintoja todella ahkerasti, lenkkeilin paljon, olin aktiivinen ainejärjestötoiminnassa jne. Yliopistolla toimin myös liikuntavalikokunnan jäsenenä ja Jyväskylän kaupungilla kulttuurilautakunnan jäsenenä. Tekemistä oli siis yllin kyllin, mutta en muista koskaan kokeneeni itseäni tuolloinkaan mitenkään ylikuormittuneeksi.
Päätettiin mennä Maijan kanssa kihloihin itsenäisyyspäivänä 2003, vaikka olimme asuneet yksissä vasta kesästä saakka. Hänen kanssaan elo oli mutkatonta ja mukavaa kaikella tavalla, joten miksipä ei.
Vuodet 2004-2005
Vaikka juoksin ja treenasin muutenkin kohtuullisen paljon, ei hommassa jotenkin ollut sellaista tavoitteellista otetta vuonna 2004. Kunto oli kyllä ihan hyvä, mutta halusin tuolloin tehdä vähän kaikenlaista kivaa, joten en fokusoitunut treenaamaan minkään tavoitteen eteen vielä. Mielessä kyllä oli, että maraton olisi kiva juosta, mutta en halunnut lähteä sitä vain läpi lompottamaan. Kunnon pitäisi olla sellainen, että kunnon tulos olisi mahdollinen ja sellaisena pidin 3 tunnin alittamista.
Kesän 2004 vietin viimeisen kerran töissä Keuruun kaupungin maanmittaustoimessa. Olin siellä nyt jo neljättä kesää kartoitushommissa ja ne sujuivat jo vanhalla rutiinilla. Syksyn koittaessa olin saanut opinnotkin yliopistolla siihen malliin, että pääaineesta olisi enää syventäviä kursseja tehtävänä. Into juoksemiseen oli myös tapissaan ja kun vuosi 2005 vaihtui, päätin että tänä vuonna juoksen maratonin. Paikaksi mietin lokakuussa juostavaa Amsterdamin maratonia Hollannissa. Serkkuni oli perheensä kanssa muuttanut pari vuotta aikaisemmin Haagiin, joten pohdin tehdä hänen luo loppusyksystä vierailun ja samalla juoksen maratonin. Amsterdamin maraton houkutti oikeastaan kolmesta syystä: 1. serkkuni asui Hollannissa 2. Amsterdamin maratonin reitti oli lukemani ja kuulemani mukaan huippunopea 3. lokakuussa Hollannissa olisi kelin puolesta täydelliset olosuhteet kovan tuloksen tekemiseen. Tuosta viimeksi mainitusta syystä eivät esimerkiksi kesäkuun alussa juostava suomalaisten kestosuosikki Tukholman maraton tai tuolloin vielä elokuussa järjestetty Helsinki City maraton houkuttaneet yhtään. Niissä kun oli hitaampien reittien lisäksi konkreettinen riski joutua juoksemaan esimerkiksi hirveässä helteessä.
Kunto nousi ihan hyväksi kevään 2005 aikana. Kesän korvalla säären etuosa alkoi kuitenkin kipuilla ikävästi. Kipu oli välillä pistävää, erityisesti lenkkien alussa, mutta helpotti jotenkin lenkin edetessä. Elikkä siis typeränä jatkoin treenejä entiseen mallin maailman ajatuksella "sillä se lähtee millä on tullutkin". No eihän se nyt tietenkään niin mennyt, kuten ei koskaan ole mennyt tuon jälkeenkään. Kipu yltyi alkukesästä entisestään ja kohta koipeen koski koko lenkkien ajan melkoisesti. Siltikään en suostunut juoksusta vielä taukoa pitämään, vaan hammasta purren väänsin kilometrejä tauluun. Parit suunnittelemani kisat kuitenkin skippasin kun hirvitti niin kipeällä jalalla lähteä kisaa juoksemaan. Kohta homma oli kuitenkin siinä pisteessä, että kinttua särki levossakin likipitäen koko ajan, välillä oikein huolella. Tympääntyneenä marssin lääkäriin selvittämään mikä oikein oli vialla. Jo röntgenkuvissa näkyi oikean jalan sääressä paha rasitusmurtuma. Koska olin kipeällä jalalla jatkanut jääräpäisesti treenaamista, se oli lekurin mukaan pahentanut tilanteen siihen pisteeseen, että koivella ei juostaisi koko kesänä. Plääh! Maratonprojekti siltä vuodelta loppui siis siihen paikkaan. Kaiken huipuksi kesä pitäisi kitkutella ilman lenkkejä!!
Tietenkin korpesi ja paljon, mutta onneksi elämässäni oli paljon muutakin tekemistä ja suunnitelmia. Kesäksi 2005 olin saanut työpaikan Valio Oy:n Jyväskylän tehtaalta. Homma oli kolmivuorotyötä mallilla 2 aamuvuoroa (6:00-14:00) + 2 iltavuoroa (14:00-22:00) + 2 yövuoroa (22:00-6:00), joiden jälkeen tuli aina 4 vapaapäivää. Tämä rytmi tuntui sopivan itselleni aika hyvin. Elokuussa 2005 oli tiedossa myös omat häät. Olin edellisenä vuonna Maijaa kosinut ja hän vielä vastasi myöntävästi :) Jyväskylän Taulumäen kirkossa sanoimme siis alttarilla kyllä toisillemme 13.8.2005 ja häitä juhlittiin Jyväskylän yliopiston Agora-rakennuksen salissa. Loppujen lopuksi siis kesästä 2005 tuli oikein mukava, vaikka haaveet maratonin juosemisesta piti tuon vuoden osalta haudata ja juoksuharrastus oli vaivan takia katkolla oikeastaan koko kesän. Syksyllä aloittelin sitten uudelleen lenkkeilyn ja loppuvuodesta se sujui muistaakseni jo ihan hyvin.
Vielä uusi suunta opiskeluun ja työelämään
Kun olin Jyväskylän yliopistolla opiskellut 6 vuotta, olivat opintoni likipitäen loppusuoralla. Tahti vaan oli parin edellisen vuoden aikana jo ollut niiden edistämiseksi todella verkkainen, suoraan sanottuna olin muuttunut opiskelijana laiskaksi. Tämä johtui osittain myös työstäni Valion tehtailla, joissa olin määräaikaisen kesätyön lisäksi hommissa myös muina aikoina ns. "kutsuttaessa" - sopimuksella. No soittoja talvellakin töitä tekemään tuli niin paljon, että olin huomattavasti enemmän töissä kuin opiskelin. Tietenkin rahallisesti tämä sopi, koska opintotuella tai vastaavalla eläminen ei oikein houkuttanut. Opintotukikuukausia minulla oli edelleen käyttämättä, koska en niitä aikaisempina vuosinakaan juuri töiden takia ollut läheskään aina tarvinnut.
Vuonna 2005 olin kunnolla alkanut pohtia valmistumisen jälkeistä aikaa, eli työuraa. Pääaineeni taloushistoria tarjosi yhdeksi vaihtoehdoksi historian opettajan ammatin, mutta toki muutakin oli tarjolla. Opettajan homma ei vaan jotenkin houkuttanut, tutkijaksi en halunnut historian pariin ryhtyä ja muutenkin olin vähän tuuliajolla, että mitähän tässä nyt pitäisi alkaa oikeasti tekemään.
Poliisin työ alkoi ammattina kiinnostamaan loppuvuodesta 2005 ihan kunnolla ja päätin hakea poliisikouluun. Toki tämä oli ollut mielessä aikaisemminkin, mutta konkretisoitui tässä kohtaa. Kävin alkuvuodesta 2006 Tampereella pääsykokeissa ja aloitin poliisin 2½ vuoden opinnot syksyllä 2006. Poliisin perustutkinnon suoritin valmiiksi alkuvuodesta 2009, jonka jälkeen olenkin työskennellyt talousrikostutkinnan sektorilla. Olen aina välttänyt työstäni kertomista sosiaalisessa mediassa ja myös tässä blogissani, joten en siitä tässäkään enempää mainitse. Riittäköön tämä maininta, että olen toiminut poliisiksi valmistuttuani talousrikostutkinnan parissa, joskin vietin yhdessä välissä 4½ vuotta ulosottoviraston palveluksessa.
Polvivaivat kiusaavat
Palataanpa juoksuharrastukseen, jonka kaikesta rönsyilystäni huolimatta pitäisi olla edelleen tekstin punainen lanka ;) Vuosi 2006 sujui hyvin. Kisoissa en kuitenkaan käynyt lainkaan, koska tarkoitus oli rasitusmurtumasta toivuttuani ottaa asiat maltillisesti. Ajatukseni oli vuoden 2006 aikana saada kuntopohja rautaiseksi ja nostaa sitten seuraavan vuoden aikana suorituskykyä astetttain kohti Amsterdamin maratonin, joka uuden pläänin mukaan olisi kalenterissa lokakuussa 2007. Heti vuoden 2007 ekoina päivinä tuli kuitenkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Polvessa rusahti lenkillä ikävästi ja sitä seurasi melkomoiset kivut. Hieman koetin taas juoksua jatkaa, mutta nyt kipu oli heti kättelyssä sitä luokkaa, että varasin pian ajan tutkimuksiin. Jotainhan siellä oli rikki ja lisäksi arpikudosta paranemista estämässä. Tähystysellä kuitenkin hommasta selvisin, mutta juoksun sain unohtaa useaksi kuukaudeksi.
Taas sapetti! Vaiva lopetti tylysti maratonharjoittelun. Kevät 2007 meni korvaavien treenien parissa kun sain taas lekurilta luvan alkaa jotain tekemään. Seuraavat puolitoista vuotta olivatkin melkoista vuoristorataa. Jompi kumpi polvista meinasi olla tuon tuostakin kipeänä. Peruslenkkeilyä ne kestivät kyllä hyvin, mutta aina kun aloin tehdä vauhdikkaampia harjoituksia, ilmeni kipeytymistä ja ongelmia. Lopulta keväällä 2008 menin tutkimuksiin Jyväskylän yliopiston yhteydessä olevaan Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskukseen. Siellä sain ison pläjäyksen tietoa ja aloin ymmärtämään ongelman laajuuden. Ensiksikin kärsin lattajalkaisuudesta. Se puolesta johti siihen, että kovempaa juostessani polveni kiertyi sisäänpäin ikävähkösti. Toisekseen lihastasapainoni oli heikohko. Myönnän auliisti, että noina vuosina en ylipäätään lihaskuntooni ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota, vaikka olisi tietenkin pitänyt. Lisäksi kroppani oli kuulemma luontaisesti "vino", eli lihaskunnosta huolehtiminen korostuisi entisstään vammojen ehkäisyssä.
Maratonin juokseminen kiinnosti ja paljon! Niinpä aloin jumpata ja muutenkin parantaa lihakuntoani huomioiden juoksun kannalta mahdollisia vammoja tuovia juttuja paremmin jne. Polvet kiusasivat kivuillaan vielä kesällä 2008 aika paljon, mutta pikku hiljaa touhussa näkyi valoa tunnelin päässä. Amsterdamin maraton syksyllä 2009, oli uusi plääni!!!
Vuosi 2009
Olin asunut joitakin pätkiä lukuun ottamatta Jyväskylässä kesästä 2000 saakka, mutta vuoden 2009 alussa muutin työn perässä Vantaalle. Asuimme Kartanonkoskella, joka oli lenkkeilyn kannalta todella unelmaista seutua. Vantaajoen varsi, Paloheinä, Keskuspuiston polut ja monet muut tulivat pian tutuiksi. En ollut vuosikausiin käynyt missään juoksukisassa, koska vaivat olivat kiusanneet pahasti ja ei myöskään huvittanut noina vuosina ihan rapakunnossa lähteä kisaa juoksemaan. Heinäkuun lopulla osallistuin Turun lähellä järjestettyyn Mansikkahölkkään (10km). Olin temponut alle melkomoisen kova treeniviikon, eli terävyys ei kisaan lähdettäessä ollut mitenkään kummoinen. Loppuaikani 37.21 oli ihan mieltä tyydyttävä. Pohdin, että tästä on hyvä alkaa kuntoa lokakuun maratonille rakentaa.
No taaskaan ei mennyt niin kuin Stömsössä! Lonkka kipeytyi pirullisesti loppukesästä. Juoksu oli pakko laittaa tauolle. Marssin työterveyteen vaivaa kitisemään ja laittoivat lähetteen fyssarille + jollekin toiselle spesialistille. Sain diaknoosit, kävin fyssarilla ja tein kuntouttavia treenejä. Kivut eivät vaan millään alkaneet hellittää. Lopulta tuskastuin ja varasin ajan Ilkka Räsäselle, jonka tiesin monen juoksukaverin kertomana olevan melkomoisen guru-ortopedi jalkavaivojen suhteen. Ilkka suoritti tutkimukset ja totesi mulle, että ei vaiva ole kyllä ollenkaan näistä seikoista johtuva, mitä mulle aikaisemmin tutkimuksissa oli todettu. Johan pomppasi! Sai olla viimeinen kerta kun kuuntelin minkään urheiluvamman suhteen puoskareita! Olin jo opiskeluaikana törmännyt yleislekurien osalta melkomoiseen puoskarointiin ja tämä katkaisi kamelin selän lopullisesti. Ilkalta sain uudet ohjeet, kävin hyvällä kiropraktikolla muutaman kerran ja kivut alkoivta pikku hiljaa hävitä.
Kun toivuin lonkkavaivastani, karistimme syksyllä Vantaan tomut taaksemme, vaikka emme olleet kaupungissa asuneet kuin about 8 kuukautta. Muutimme Kainuun korpien kuiskintaa kuuntelemaan. Tai emme me nyt ihan korpien keskelle menneet kun uusi kotikaupunkimme oli Kajaani. Ostimme omakotitalon vain 2km Kajaanin keskustasta, eli asuinpaikkana ihan mukava. Treenit alkoivat taas kulkea. Kainuussahan oli monipuolista maastoa ja reittejä lenkkeilyyn vaikka millä mitalla. Lisäksi Oulujärvi, Vuokatti ja Sotkamo upeine luontoineen ovat vain kivenheiton päässä Kajaanista.
Uudelle vuosikymmenelle
Kun vuosikymmen vaihtui, olin luottavainen. Maratonin juokseminen kunnon tulokseen oli ollut mielessä nyt jo useita vuosia, mutta vammat, jotka kaiken kukkuraksi olivat useasti aiheutuneet tietämättömyydestä sekä omasta typeryydestä, olivat estäneet viivalle saakka pääsemisen. Elämä muuten oli sujunut mukavasti: minulla oli kiintoisa työ, hieno elämänkumppani rinnallani, mukavia kavereita ja paljon kiinnostuksen kohteita. Maratontreenit oli ainoa isompi asia, joka oli kyntänyt edelliset vuodet sangen mollivoittoisesti. Vuosi 2010 toi tähän kuitenkin kauan kaivatun muutoksen. Kirjoittelen tästä lisää seuraavassa osiossa...
OSA 5: VIHDOIN MARATONILLE
Tuli näköjään hieman taukoa tähän kirjoitteluun edellisen postauksen jälkeen, mutta jatketaanpa tätä omaa kestävyysjuoksuharrastusta koskevaa muistelua.
Treeniä Kainuun maisemissa
Syyskuussa 2009 muutin Vantaalta Kajaaniin, Kainuun maisemia katselemaan. Puolen Suomen mittainen maisemien vaihto siis täysin uuteen, itselleni entuudestaan tuntemattomaan asuinympäristöön. Syksyllä 2009 elämä hymyili taas treenienkin muodossa. Loppukesästä iskenyt ikävä lonkkavaiva oli selätetty. Aloinkin innolla tutustumaan Kajaanin tarjoamiin treenimaastoihin, jotka osoittautuivat pääosin loistaviksi. Ennen talven tuloa kiertelin laajalla valikoimalla läpi erilaisia pururatoja ja latupohjia. Mäkeähän Kainuussa piisaa ja heti Kajaanin keskusta-alueen ulkopuolellakin riitti haastavia maastoja. Näissä jos kunto ei kohoaisi, voisi vain itseä peiliin katsoa. Tokihan myös asfalttia riitti taottavaksi ja siinäkin riitti mielenkiintoisia vaihtoehtoja Oulujärven suuntaan, Sotkamoon päin jne. Ostimme omakotitalon Kuurnan kaupunginosasta, josta oli keskustaan vain reilun kilometrin matka. Myös Vimpelin vaaran urheilukeskukseen ei ollut kuin 3-4km, eli jos halusi mennä ratavetoja kiskomaan, kävi juoksu sinne juuri hyvästä alkuverkasta.
Kunto kohosi loppuvuodesta 2009 ihan mukavasti. Hieman polvea kolotti jossain kohtaa, mutta onneksi tällä kertaa siitä ei edellisten vuosien kaltaista riesaa tullut. Talvihan Kainuussa iski päälle luonnollisesti jo paljon Etelä-Suomea aikaisemmin, mutta totesin Kajaanin seudulla pyöräteiden aurauksen ainakin toimivan mukavasti. Eli ei muuta kun vaan vaan tiestöä takomaan ja sitä teinkin ihan antaumuksella.
Tavoite maratonille 2010
Vuodesta 2005 saakka maraton oli ollut mielessä juosta, mutta kuten aikaisemmissa osioissa kirjoitin, ikävä vammakierre edellisinä vuosina oli haudannut pläänit yksi toisensa jälkeen. Vuodelle 2010 laitoin saman tavoitteen kun jo monta kertaa aikaisemmin: juosta Amsterdamin maraton loppusyksystä 2010 ja kunnon pitää olla sitä luokkaa, että 3 tunnin raja on realistista rikkoa. Tätä kohti siis treenaamaan.
Uusi vuosikymmen alkoi varsin mallikkaasti. Talvella sain juostua mukavasti treeniä ja mieli on kevään pikku hiljaa saapuessa intoa täynnä. Nyt alkaisin kiristämään ruuvia enemmän myös kovien treenien muodossa, Myös joitakin kisoja oli tarkoitus lähteä treenimielessä juoksemaan.
Maaliskuun lopulla lähdimme käymään Porin seudulla. Vaimon sisko asusteli miehensä kanssa Ulvilassa Porin kupeessa ja heidän luokseen teimme viikonloppuvisiitin. Tuon seudun perinteinen juoksukauden avaus Pori-juoksu (9,1km) juostiin 28.3.2010. Ajattelin sen olevan mukava testi katsoa, missä kohtaa suorituskyky makaa kevään kynnyksellä. Kisa sujui ihan mukavasti, vaikka hieman muista hyytyneeni viimeisen kilometrin pitkään ylämäkeen. Loppuaikani 33.08 kertoi kuitenkin, että kunto oli hyvällä mallilla, erityisesti kun en hurjasti vielä ollut kovia treenejä tehnyt alkuvuodesta.
Pori-juoksun jälkeen lisäsinkin vettä myllyyn vetotreenien, mäkivetojen ja tv-kovien muodossa. Alkuun tehojen lisääminen viikko-ohjelmiin tuntui viikon pitkällä lenkillä raskaalta, mutta tiesin tämän tästä iloksi muuttuvan. Huhtikuun lopulla lähdin käymään Helsingissä kaverini luona ja samalle reissulle suunnittelin juoksevani Länsiväyläjuoksun (17,3km), joka starttasi ja päättyi Espoon Otaniemeen. Tämä kisa on edelleen yksi parhaimmista muistoistani. Länsiväyläjuoksun reitti on pääosin hiekkapohjaisia reittejä ja aika mäkinen. Alkumatka tuntui hieman vaikealta, johtuen ehkä myös kovista treeniviikoista. Erityisesti alamäet tuntuivat tökkivän, eikä meno ollut sellaista kevyen rullaavaa. 10km väliaika oli n. 37.40, mutta siinä kohtaa jostain syystä meno muuttui. Jaksoin todella hyvin ja pidemmissä ylämäissä saavutin ja ohitin porukkaa. Muistan kuinka huima tunne oli jossain 13-15km välisellä ylämäkivoittoisella pätkällä, kun painoin mäissä kokonaisen jonon ohi. Sijoitus vain nousi loppua kohti. Loppuaikani oli 1:06.38. Olin aikaan ja suoritukseen kokonaisuutena enemmän kuin tyytyväinen ja kuten totesin, tämä kisa on mielessäni edelleen yksi parhaiten kohdallani sujuneista ikinä.
Länsiväyläjuoksun onnistuminen kasvatti vain intoa. Yritin silti pitää edes jonkun maltin treeneissä, ettei tulisi sorruttua johonkin naurettavaan ylilyöntiin, jonka seurauksena tulisi kenties takapakkia. Toukokuun lopulle olin ilmoittautunut juoksemaan puolimaratonin Oulun Terwamaratonille. Se tulisi olemaan ensimmäinen puolimaratonini koskaan, vaikka juoksua olin harrastanut jo reilusti yli vuosikymmenen, toki opiskeluaikoina huomattavasti vähemmän (ks. edelliset osat). Kunto tuntui hyvältä ja mietin vauhtien puolesta 1:20 alituksen olevan ihan realistinen tavoite. Vielä tuohon aikaan Terwamaratonin lähtö ja maali tapahtui Oulun Nallikarista, kylpylähotelli Edenin vierestä. Eli siis ihan meren rannalta. Puolimaratonin mittainen reitti kulki ensin Oulujoen pohjoispuolta sisämaahan päin ja sitten sillan ylityksen jälkeen eteläpuolta takaisin Nallikariin. Kisapäivälle sattui tuulinen keli ja kuten usein, tuuli mereltä päin. Tämä tiesi tietysti ekalle kympille myötätuulta. No siihenhän juoksu luonnollisesti sujui. Meno oli kevyttä ja 10km väliaika oli peräti 36:20, joka muuten taitaa edelleen olla toiseksi nopein 10km mitä olen ikinä juossut. :) Olin voimieni tunnossa! Mietin jopa 1:16-1:17 loppuajan olevan mahdollista. Sitten kun oli painettu jälkimmäistä puoliskoa vastatuuleen pari kilsaa, totuus iski jälleen kerran vasten naamaa. Voimat olivat ehtymään päin ja vauhti alkoi tippua. Oulun vanha sissi Jukka Kauppila painoi ohi 15km kohdilla eikä ollut mitään palaa seurata. Vikoilla kilsoilla olo oli jo todella tuskainen. Vastatuuli ja yli +20 asteeseen kohonnut lämpö sapettivat. Maaliviiva armahti ajassa 1:20.57. Ei siis todellakaan juostu mitään alkuvauhdin lupaamaa huimaa loppuaikaa, eikä 1:20 edes alittunut. Eipä siinä, nyt oli puolimaratonkin korkattu, kesä edessä ja treenit kohti syksyn maratonia saattoivat jatkua.
Kesä 2010
Kesäkuussa himmasin tarkoituksella treenimääriä, jotta kynttilä ei palaisi loppuun. Tarkoitus oli heinäkuussa sitten alkaa kunnolla takomaan kohti syksyä. Polvi reistaili kuitenkin taas aloittaessani lopullista maratoniin tähtäävää treenijaksoa. Tulehduskipulääkkeillä homma pysyi kuitenkin siinä mallissa, että treenit eivät suuremmin kärsineet. Näitä tulehduskipulääkkeitä tuli kuitenkin popsittua ilmeisesti sen verta ramakasti, että vasta alkoi tykätä kyttyrää. Heinäkuun kovilla helteillä vessareissut ryteikköön tulivat mukaan lenkkien "ohjelmaan" entistä useammin. Onneksi polvikivut myös vahenivät.
Elokuussa olin suunnitellut ohjelmaan parikin treenikisaa, mutta passasin ne. Tähän syynä oli, että halusin treeniohjelman pysyvän aisoissa, mutta myös välillä polvessa tuntui kuitenkin sen verran kipua, että pelkäsin kisoissa sen hajottavani.
Syksy 2010
Syyskuulle ongelmat polven kanssa hävisivät. Juoksun lisäksi jumppasin ja tein keskivartaloa vahvistavaa lihaskuntoa todella paljon. Luulen näiden auttaneen ongelman pikku hiljaa häviämiseen. 11.9.2010 lähdin juoksemaan taas puolimaratonin. Tapahtuma oli Finlandia maraton Jyväskylässä, eli vanhassa kotikaupungissani. Pääsisin takavuosien treeneistä tuttuakin tutumpaa Jyväsjärven reittiä kiertämään. Kisa sujui oikein hyvin, sekä kulultaan että vauhdinjaoltaan. Loppuaikana oli 1:19.14, eli selkeästi tuota kevään Terwamaratonilla kokemaani hyytymistä parempi. Nyt 10km väliaikakin oli 37:30 tietämillä, eikä mitään 36 alkuista hulluttelua. Amsterdamin maratoniin oli aikaa 5 viikkoa. Tunnelma alkoi nousta. Ehkä vihdoin ja viimein pääsisin maratonin lähtöviivalle katsomaan, mihin rahkeet riittävät.
Amsterdamin maraton 17.10.2010
Lokakuu saapui. Treenit alkoivat olla paketissa ja oli viimeistelyn aika ennen maratonia. Oikeastaan kaikki meni aika lailla suunnitellusti. Hieman flunssa kiusasi syyskuun lopulla, mutta se ei isommaksi harmiski yltynyt, enkä muista oikein mitään muitakaan vastoinkäymisiä tuolta ajalta.
Matkustimme serkkuni luo Hollannin Haagiin perjantaina 15.10, eli pari päivää ennen H-hetkeä. Lauantaina kävin noutamassa Amsterdamin vanhan olympiastadionin vieressä olevasta isosta exposta nuperolapun ja suoritin viimeisen kisapäivän aaton verryttelyn. Fiilis oli katossa ja kaikkialla oli sitä kuuluisaa suuren urheilujuhlan tuntua.
Kilpailupäivänä, sunnuntaina 17.10 keli oli todella viileä. Lämpötila oli vain pari astetta plussalla, mutta aurinko paistoi ja oli lähes tyyntä. Amsterdamin maratonin startti tapahtuu klo. 10:00 aamulla ja tiesin kelin kyllä hieman lämpenevän kisan edetessä. Ideaaliset olosuhteet siis kovan tuloksen tekoon, vielä kun Amsterdamin maratonreitti on tasainen ja huippunopea.
Olin saanut tavoiteaikana (alle 3 tuntia) mukaisesti lähtöpaikan heti eliittiurheilijoiden takaisesta joukosta. Paukusta ampaisemme liikkeelle Amsterdamin vanhalta olympiastadionilta, josta kisa alkaa ja jonne se myös päättyy. Tunnustelen ekat kilsat vauhtiani ja oloani. Vedän hieman päälle 4.00/km vauhtia, joka tuntuu hyvältä. Aika pian muodostuu myös ryhmä, jonka mukana etenen. Sitä vetivät erittäin värikkäästi pukeutuneet barilialaiset kaksoset. Reitti menee pienen kaupunkikierroksen jälkeen Amsteljoen varteen, jota juostaankin sitten aina 30km tietämille saakka. Puolimaratonin väliaikani on 1:26.38. Olen siis selvästi tavoiteaikaani edellä. Juoksu tuntuu hyvältä ja myhäinen tyytyväisenä. Puolimatkan tietämissä ylitämme Amsteljoen sillan kautta ja lähdemme joen toista puolta painamaan takaisin keskustaa kohti. Etukäteen kokeneemmat juoksijat neuvoivat, että 25km paalu on hyvä tunnustella omaa menoa. Ja vaikka tuntuisi olevan siivet selässä, vauhtia ei missään nimessä saisi kiristää! Kävi niin, että joku häiskä painaa takaa heittämällä porukkamme ohi. Toinen näistä brassikaksosista hymyilee minulle ja huikkaa "We will see that guy allready before the finnish line". Itselläkin menohaluja olisi ollut, mutta pidän pääni ja jatkan tasaista jyräämistä. Lämpötila on noussut n. +10-12c tuntumaan. Olin hieman aikausemmin jo heittänyt pois alussa pälle pukemani hanskat ja pipon.
30km hujakoilla alkaakin painamaan. Kiitän itseäni, että en höntyillyt aikaisemmin. Matkaakin on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä. 30-35km välisestä pätkästä tuli kisan huonoin. Vauhti tippui, joskaan ei onneksi paljon. Porukkamme myös hajosi, kuten tässä vaiheessa maratonia aika usein käy. Etenin yksin, välillä sain jonkun kiinni ja välillä takaa tuli joku ohi. 35km kohdalla juoma-aseman jälkeen joku espanjalainen vanhempi äijä ottaa minut kiinni. Sain energiageelistä ja juomisesta hieman lisää virtaa ja lyöttäydyn tämän ukon peesiin. Loppu tuleekin pääosin hänen mukanaan. Hieman 40km kyltin jälkeen tämä porukkamme 25km kohilla ohittanut kaveri nojasi polviinsa, eikä päässyt oikein eteen eikä taakse. Tämä hymyilytti, vaikka kanssakisaajille pelkkää hyvää toivonkin. Sain vikat kilsat ravattua suht tasaisesti.
Maaliintulo Amsterdamin vanhalle olympiastadionille oli kerta kaikkiaan ikimuistoinen. Ihmisiä oli myös reitin varressa todella paljon kannustamassa, jota en ollut tietenkään Suomen kisoissa ikinä kokenut. Katsoin kelloa rynistäessäni stadionin portista sisään. Riittää ja reilusti!!! 3 tuntia tulee alittumaan! Tuuletan loppusuoralla rajusti. Maalissa kello pyshtyy kohdallani aikaan 2:58.55.
Vihdonkin oli maratoonari! Ja kun myös tavoite juosta alle 3 tuntia täyttyi, ei varmasti tarvitse kertoa, kuin katossa fiilis oli. Vaimoni oli saapunut satdionin ulkopuolelle katsomaan ja tapaan hänet kävellessäni kohti varustesäilytystä. Olen yhtä auringonpaistetta, vaikka jalat painaa kävellessä turkaisesti. Tätä tunnetta ei voi kokea kun vain onnistuneen maratonin jälkeen. Seuraavat päivät menivätkin Hollannissa varsin letkeissä tunnelmissa, Amsterdamin ja Haagin antimista nauttien.
Loppuvuosi 2010
Amsterdamin maratonin jälkeen otin totaalisesti taukoa juoksusta muutamiksi viikoiksi. Tein kaikkea muuta ja nautin elostani. Loppuvuodesta ruoktorveni tulehtui ikävästi. Sen tähystyksessä ilmeni ihan haavaumaa ja tämä aiheutti ikävähköä närästystä ja muutenkin tympeää fiilistä. Lekuri määräsi vahvoja happosalpaajia, joilla vaiva pysyi jotenkin kurissa. Tämä aiheuttaja oli ilmeisesti osaltaan nuo aikaisemmin vuonna käyttämäni tulehduskipulääkkeet. No kaikesta viisastuu, niin tästäkin. Vaivaan määrättiin myös seuranta ja seuraavana vuonna pitäisi kuulemma taas käydä tähystysletkua nielemässä.
Vuosi 2011 ja uudet tavoittet
Loppuvuodesta 2010 olin pyöräyttänyt treenit taas käyntiin. Homma sujui mukavasti. Kajaanissa on myös alueelle tyypillisesti erittäin kattava ja hyvä latuverkosto ja hiihdin juoksun ohessa talvella aika paljon. Kunto tuntui hyvältä ja aloin miettimään uusia tavoitteita.
Nyt kun tuo 3 tunnin raja oli maratonilla rikottu, pitäisi tietenkin pyrkiä aikaa parantamaan. Ruokahaluhan kasvaa syödessä! Alle 2:50 tuntui sopivalta tavoitteelta. Kun maraonin juoksee tasaista 4.00/km vauhtia, eli sitä kuuluisaa 3000m cooperin vauhtia, loppuaika olisi 2:49 tietämillä. No tämähän oli juuri sopiva uudeksi tavoitteeksi. Jos oli tuo ensimmäinen maraton ollut kiven takana ja matka sisälsi lukuisia vaistoinkäymisiä, niin en onneksi osannut tuolloin edes ajatella, että tästä tulisi viel monin verroin haastavampaa.
Mystinen sairastuminen
Pääsiäisenä 2011 sairastuin. Se oli sellainen ärhäkkä flunnsa. Kun siitä toivuin, ei kaikki kuitenkaan ollut kohdallaan. Treeneissä en jaksanut mihinkään! Henki pihisi välittömästi löysissäkin vauhdeissa ja olo oli vetämätön. Kävin monissa testeissä. Tsekattiin tulehdusarvoja, kuvattiin poskionteloita ja keuhkoja jne. Mitää ei kuitenkaan löytynyt. Vihdoin työterveydessä pistivät mykoplasmatesteihin. No mullaha oli mykoplasma- ja keuhkoklamydia kuulemma päällä, joka näkyi testissä selvästi. Olin tapellut oireiden kanssa jo 1½ kuukautta, joten hieman sapetti! Miksi eivät testanneet jo aikaisemmin näitä?!?
Muutto Poriin
Olin aikaisemmin keväällä hakenut uutta työpaikkaa Porista. Kävi niin onnellisesti, että minut siihen myös valittiin. Niinpä ainoastaan 1v. ja 9kk Kajaanissa asumisen jälkeen muutimme vaimon kanssa Poriin 1.6.2011. Kajaanin talomme meni kaupaksi uskomattoman nopeasti, ainoastaan 2 viikkoa myyntiin laiton jälkeen. Porista ostimme myös omakotitalon Viikinäisten asuinalueelta, joka on noin 5km Porin keskustasta merelle päin.
Mykolasman oireet vain eivät kadonneet minnekään. Yritin työmatkaa uudelle työpaikalle lenkkeillä, mutta se oli usein tuskaista raahautumista. Tympäsi toden teolla! Onneksi kävi niin, että uuden työpaikkani eräs työterveyslääkäri oli kunnolla perehtynyt mykoplasmaan ja sen hoitoon. Kertoi että nämä nuhaiset viikon yms. antibioottikuurit eivät auta mihinkään ja siihen pitää olla myös aivan tietty antibiootti. Arvon tohtori määräsi 4 +2 viikon hevoskuurin päälle. Juhannuksen tietämillä oireet viimeikin alkoivat helpottamaan ja juoksu taas sujumaan. Pääaiäisestä saakka olin tämä kanssa tapellut, joten taas oli tunnelma aivan eri korkealla, vaikka kunto olikin tippunut hyvän alkvuoden jälkeen totaalisen surkeaksi.
Loppuvuosi 2011
Elokuun alussa lähdin juoksemaan Pirkkalan yöhölkkään 10,55km mittaista kisaa. Startti olisi ensimmäinen sitten viime vuoden maratonin. Pötsi vaan jostain syystä sekosi täysin ja tuloksena oli elämäni ensimmäinen keskeytys 5km jälkeen.
Sen jälkeen keskityin treenaamiseen, enkä lähtenyt kisailemaan kun vasta lokakuun alussa juostavalle Noormarkun Oravakympille, jossa oli tarjolla virallisesti mitattu 10km reitti. Kisa kulki hyvin loppuajan ollessa tasan 37.00. Tämä jäi kuitenkin ainoaksi maaliin juostuksi kisaksi koko vuonna, sillä loppuvuodesta en enää mihinkään osallistunut. Kunto oli kuitenkin nousussa, ongelmat selätetty ja vuotta 2012 kohti oli mukava treenejä painaa. Mietin kuitenkin, että kisailisin keväällä 2012 jonkun puolimaratonin, 10km kisoja ja muita vastaavia, enkä yrittäisi keväällä maratonia juosta. Sen aika tulisi vasta syksyllä.
Elämä Porissa oli mallillaan kaikin puolin. Seuraavistakaan vuosista vaan ei tullut ihan ongelmattomia, pikemminkin päinvastoin. Tästä ja monesta muusta lisää seuraavassa osiossa.
OSA 6: ONNISTUMISIA JA ONGELMIA
Jäin edellisessä osassa vuoteen 2011. "Suomen kierroksellamme" olimme vaimon kanssa asettuneet Poriin kesäkuun alussa. Elo länsirannikolla oli kaikin puolin mallillaan. Viihdyimme ihan hyvin omakotitalossamme Viikinäisten kaupunginosassa, noin 5km Porin keskustasta länteen päin.
Maasto Porin seudulla on erittäin tasaista. Oikeastaan vain Isomäen maisemat Karhuhallilta alkaen ovat mäkisempää. Siellä tulikin ulkoilureittejä, pururatoja ja alueen teitä pitkin paljon juostua jos halusin vaihtelua tasaisella lompottamiseen. Kuten edellisessä osassa kerroin, kärsin vuonna 2011 pitkään mykoplasman ja keuhkoklamydian aiheuttamista hengitystieoireista. Juhannuksen jälkeen nämä oireet kuitenkin hellittivät ja syksyllä juoksu kulki ihan mukavasti. Tämän osoitti lokakuun alussa juoksemani Noormarkun Oravakymppi (10km), joka kulki aikaa 37.00. Tämä luonnollisesti kasvatti intoa kuluttaa lenkkikenkiä ahkerasti.
Tavoitteet seuraaville vuosille
Tavoitteet, tai pidemminkin tavoite juoksuharrastuksessa oli selkeääkin selkeämpi: maraton alle 2:50. Kun olin monien vaikeuksien jälkeen saanut maratonin edellisen vuoden lokakuussa juostua aikaan 2:58.55, tuntui varsin sopivalle ajatukselle tästä yrittää piirun verran kiristää. Tasainen 4.00/km vauhti siivittäisi juuri mukavasti tavoitteeseen ja sen saavuttaminen tuntui omassa mielessä täysin realistiselle. Tätä kohti siis treenaamaan.
Porissa työmatkani Viikinäisistä Porin keskustassa sijaitsevalle työpaikalle oli aivan täydellinen, tuon mainitsemani rapiat 5km. Nopeasti rytmiksi muodostuikin juosta se aamulenkkinä töihin ja sitten töiden jälkeen hieman pidempi lenkki päivän toisena treeninä. Ihan joka aamu toki en töihin juossut.
Marraskuussa olin 3 viikkoa lomalla, josta yli 2 viikkoa kului Floridan ja Karibianmeren maisemissa. Sielläkin tuli hiukan lenkkeiltyä, mutta ei mitenkään runsaasti, eikä varsinkaan tavoitteellisesti. Nautiskelin etelän lämmöstä, huikeista maisemista, hyvästä ruuasta ja juomasta. Sellaista kunnon lomailua siis. Tarkoitus oli sitten Suomeen palattua alkaa taas kilometrejä kerryttämään niin, että kuntokin oikeasti kohenee. Tämä suunnitelma vaan tyssäsi heti alkuunsa, sillä joulukuun alussa lonkka kipeytyi siihen malliin, että juoksu oli pakko laittaa tauolle. Korvaavia treenejä sain kuitenkin väännettyä ihan mukavasti. Useiden vuosien tauon jälkeen uin loppuvuodesta aika paljon, jonka lisäksi vinttasin salille spinningpyörää ja vatkasin crosstraineria. Myös lihaskuntoa yritin ylläpitää ja tehdä kehoa huoltavaa jumppaa, jotta lonkan seutu taas asettuisi juoksukuntoon. Kävin myös muutamia kertoja oikein hyväksi osoittautuneella fysioterapeutilla. Vasen lonkkani toimi voimatason puolesta hänen mukaansa selkeästi oikeaa heikommin. Tästä taas johtui vääntöä juoksuun ja lonka kipeytyminen. Täsmäliikkeillä ongelma alkoi hiljakseen onneksi poistua. Liki kuukausi kului kuitekin korvaavien treenimuotojen parissa ja juosta aloin taas vasta joulun jälkeen.
Vuoden 2012 alku
Vuoden vaihduttua talvikin oli iskenyt kunnolla myös länsirannikolle. Isomäen maastoissa oli hyvät hiihtoladut Porissa, joten päätin myös hiihtää suht paljon juoksun oheen. Hiihto on loistavaa kestävyystreeniä koko kropan ja hapenoton kannalta. Ainoastaan juoksussa oleellinen jalkojen tottuminen iskutukseen ei siinä toteudu, mutta muutoin kyllä "koneisto" kehittyy. Tämä malli sopi tilanteeseenkin hyvin, sillä en halunnut lonkkaa liikaa kuormittaa juuri kun olin saanut kivut selätettyä.
Nyt jo kuolleen ja kuopatun, mutta todella legendaarisen keskustelupalstan raasto.comin yksi perustajajäsen Tuomas "Z" Zacheus oli myös edellisenä vuonna muuttanut Poriin, joten hänen kanssa aloin aika usein viikonloppuisin juosta viikon pitkän lenkin kimpassa. Helmikuussa kävin myös joitakin kertoja Porin Karhuhallissa radalla tempomassa ja sehän olikin paikkana mitä parhain, koska Karhuhallissa on hallille harvinaisempi täyspitkä 400m juoksurata.
Ja sitten taas...
... tuli tympeitä ongelmia. Työpaikalla alkoi helmikuussa influessa jyllätä kunnolla. En sitä heti saanut ja oikeastaan kävi niin, että miltei kaikki työkaverit olivat jotenkin köhisseet ilman että itselläni oli yhtikäs mitään. No tuo ilo oli ennenaikainen. Maaliskuun puolessa välissä sairastuin ja tauti olikin melkoinen. Muistan kärvistelleeni kovassa kuumeessakin yli viikon ja olin ihan petipotilas. Ja sitten tietysti typeryyttäni koetin joskus maaliskuun lopulla palata liian nopeasti tuommoisen taudin jälkeen treenien pariin, niin siitähän ei hyvää seurannut. Sitkeä jälkitauti päälle, jonka seurauksena treenit olivat seis pitkälle huhtikuutakin ja kunto tippui kovan sairastelun seurauksena aivan pohjalle.
Toukokuussa homma palasi kuitenkin uomiinsa. Läksimpä toukokuun lopulla Tampereen lähelle 10km kisankin juoksemaan, joka "kulki" aikaan 38.51 hirveän raastamisen jälkeen. En nyt kuitenkaan noiden kevään ongelmien jälkeen jaksanut pettynytkään olla.
Suunnitelmien aikataulut uusiksi
Olin alun perin miettinyt tähtääväni maratonille syksyksi. Jotenkin kuitenkin oli fiilis, että kesä menee nopeasti ja en vielä syksyksi ehdi kunnolla kuntoon. Otinkin erityisesti alkukesästä rennommin ja päätin laittaa tavoitteen ihan erilaiseen ajankohtaan: keskelle talvea. Nimittäin vuosittan tammikuussa juostava Dubain maraton kuulosti houkuttavalta tapahtumalta. Dubain reitti on pöytätasainen ja talvikuukausina lämpötila maratonin juoksemiseen todella ideaalinen, etenkin kun Dubaissa maraton starttaa jo klo. 7:00 aamulla. No sinne siis seuraavana talvena! Kävi niin, että raasto.comin foorumilla toinenkin juoksija suunnitteli Duban maratonille lähtöä tammikuussa 2013. Hän oli Tomi Leppäkorpi, mies jota en entuudestaan tuntenut, mutta aloimme asiasta blogiemme kautta käydä keskusteluja.
Heinäkuun alussa juoksin myös Etelä-Pohjanmaalla, tarkemmin Isojoella 8km kisan aikaan 27.37. Kisan jälkeen jatkoin Seinäjoelle kaverin häihin, jotka olivatkin suhteellisen raju reissu kun jo häiden aattona sorruttiin "hieman" ramakammin juhlimaan. Samoihin juhliin liittyvät polttarit olivat jo toukokuun lopussa olleet melkomoinen spektaakkeli, joten sopi hyvin kuvaan :) Tuosta reissusta toivuttuani aloin kuitenkin taas määrätietoisemmin treenaamaan.
Loppukesä ja alkusyksy
Ilmoittauduin vuoden 2013 Dubain maratonille heinäkuussa. Nyt oli selkeä tavoite lyöty tiskiin. Saimme samaan aikaan jonkun kumman idean, että voisimme muuttaa Porissa ihan keskustaan, jos vain talomme menisi kaupaksi. No kävi niin, että talokaupat tehtiin 2 viikon päästä myyntiin laitosta ja ostimme aika messevän kokoisen (143,5 neliötä) kerrostalokämpän ihan Porin keskustasta. Muutto teteutettiin heinäkuun lopulla.
Elokuun alussa päätin aika päähänpistona lähteä Sastamalaan juoksemaan Häijään hölkän (13,2km). Sen reitti oli aivan huippuraskas. Pitkiä ylämäkiä ja osin jyrkkiäkin sellaisia riitti vaikka muille jakaa. Loppuaikani 52.47 tuolle reitille ei harmittanut yhtään, pikemminkin päin vastoin, sen verta tuskaista raastoa koko matka oli. Sen jälkeen sain vedettyä muutaman ihan hyvän treeniviikon ja seuraava kisa Oulun juoksun virallisesti mitattu 10km kulkikin ihan mukavasti elokuun lopussa aikaan 37.20. Sitten keskityinkin treenaamaan ja syyskuun sujui muistaakseni ihan mukavasti.
Loppuvuosi 2012 ja vastoinkäymisiä riittää
Lokakuun alussa juoksin silloisessa kotikaupungissani Porissa Heikin hölkän (9,6km) hirveässä sateessa ja tuulessa. Aika 36.36 ei kelistä huolimatta ihan vastannut odotuksia, mutta tunsin kunnon olevan noususuunnassa. Pian tämän jälkeen oikean jalan nilkka kuitenkin piteytyi ikävästi. Onneksi vaiva hävisi 2 viikon juoksutauon jälkeen ja tunsin selviäväni loppujen lopuksi aika vähällä. Motivaatio tehdä korvaavia treenejä oli myös tällä kertaa tapissaan ja niiden ansiosta kuntoon ei tullut mitään notkahdusta. Lokakuun lopulla juoksukin kulki taas mukavasti.
Marraskuussa kävin ensin Kankaanpään talvijuoksusarjan ekassa kisassa testaamassa 5km matkalla vauhtiani, joka sujui tuloksen 18.11 arvoisesti. Viikko siitä lähdin ensimmäistä kertaa Vantaalle juoksemaan juoksijoiden kovasti kehumaa Aktia Cuppia, joka on Suomen ehdottomasti suurin ja paras talvijuoksusarja. Oikein hyväksi tapahtuma osoittautuikin. Lisäksi 10km kulki todella mukavasti aikaan 36.43. Reilut 2 kuukautta oli aikaa Dubain maratonille ja olin luottoa täynnä projektin suhteen. Aktia Cupissa tapasin myös naamatusten Timo Leppäkorven ensimmäistä kertaa. Vaihdettiin puhelinnumeroita, keskusteltiin ja sovittiin, että ollaan ilman muuta yhteyksissä enemmänkin Dubain matkan suhteen. Timolla kun oli sama maraton kiikarissa, jonka jo toki tätä ennenkin tiesin.
Aktia Cuin jälkeen treenit jatkuivat normaalisti ja sujuivat hyvin. Joulukuun alussa kävin juoksemassa Salossa Pikkujoukujuoksun (10,5km). Vaikka aika oli niinkin surkea kuin 41.28, niin keliin nähden se oli ihan ok. Kisan aikana oli todella kova pakkanen, joka oli juuri ja juuri siinä rajoilla, että kisa kuitenkin pidettiin. Lisäksi kova tuuli haittasi edestakaisella reitillä alkupuoliskolla melkoisesti ja lisäsi myös kylmyyttä entisestään. En muistakaan juosseeni koskaan missään muussa kisassa sellainen määrä vaatetta ylläni kuin tuolloin.
Juuri kun kaikki näytti sujuvan mukavasti kohti maratonin kannalta tärkeimpiä viikkoja, sairastuin taas itsenäisyyspäivän tienoilla. Hiivatti kun sapetti!! Tauti pakotti pakkolevolle kun oli tarkoitus painaa urakalla kilsoja koneeseen. Joulukuun puolen välin jälkeen se lopulta helpotti niin, että uskalsin taas treenata. Siitä eteenpäin sujuikin muuten ilman ongelmia, mutta jo marraskuun lopulla tullut kova talvi asetti omia haasteitaan treeneihin. Monet, erityisesti kovemmat treenit tein lähisalin matolla kun ulkona oli usein niin pöpperöiset tiet, että ei voinut edes haaveilla siellä kunnolla juoksusta.
Dubain maraton 25.1.2013
Dubain maraton juostiin perjantaina 25.1.2013. Lensimme keskiviikkona Dubaihin vaimon kanssa. Leppäkorpi oli matkustanut paikan päälle jo edellisenä viikonlopuna. Olimme olleet yhteyksissä myös Dubaissa asuvaan Anne-Mari Hyryläiseen, joka oli myös maratonille tulossa yhdessä miehensä Jannen kanssa. Verkattiin maratonin aattona Timon kanssa yhdessä viimeistelylenkki ja haettiin numerot kisaexposta.
Kisaa silmällä pitäen olin ottanut hotellin vain n. 1km päästä startista. Verkkasin pari kilsaa ja menin lähtöalueelle odottamaan. Startissa tapasin Timon ja Hyryläiset, jotka olivat myös tunkeneet aika lähelle keulaa, heti eliittiporukan taakse. Lämpötila oli ihanteellinen +13c pistoolin puhuessa klo. 7:00 aamulla, joskin oli aika kova sumu ja kosteaa. Lähdin etenemään tasaista 4.00/km vauhtia. Janne ja Anne-Marikin puhuivat myös alle 2:50 tavoitteesta, mutta karkasivat minulta jo ekoilla kilsoilla, kuten Timokin, jolla toki oli 10min. kovempi aikatavoite. Juoksu kulki presiis tavoiteajan mukaan, mutta jo hieman ennen puolimatkaa tunsin jalat todella väsyneiksi. Ennen 25km paalua jalat olivatkin sitten jo ihan lopussa eikä juoksusta tullut mitään. Tympäisi! Tunsin "koneen" puolesta jaksavan vaikka kuinka, mutta jalat olivat eri mieltä. 27km kohdilla heitin leikin kesken. Fiilis oli tosi maassa! Ilmeisesti viimeisen 2kk aikana pehmeällä lumella ja matolla juostut treenit eivät todellakaan saaneet aikaiseksi maratonilla vaadittavaa jalkojen iskutuksen kestoa. Tämä analyysi vahvistui, kun Timo oli keskeyttänyt myös samoihin ongelmiin ennen 30km täyttymistä, kuten myös Hyryläisistä Janne. Anne-Mari sentään juoksi tuolloin upean uuden oman ennätyksensä, jota hän toki myöhempinä vuosina paransi vielä aika lailla kovempiin lukemiin.
Maratonin jälkeen vietimme iltaa Timon ja Hyryläisten kanssa mukavissa merkeissä, vaikka keskeytys korpesikin itseäni (kuten myös Timoa) aika lailla. Sopivat päihdykkeet toki helpottivat asiaa ;) Loppuloma Dubaissa ja sen lähimaisemissa keskityimme vaimon kanssa ihan vain nautiskeluun, tulipa myös hieno aavikkoretki tehtyä.
Uusi tavoite syksylle 2013
Päätin tuon Dubain karvaan pettymyksen jälkeen asettaa seuraavan maratontavoitteen syksylle. Kevät tulisi liian aikaisin ja kesällä ei ole liian lämpimällä kelillä järkeä yrittää kovia maratonaikoja juosta. H-hetkeksi päätin valita tällä kertaa ihan kotimaan maratonin ja lokakuussa juostava Kankaanpään maraton tuntui sopivalle, koska sen reitti on aika nopea, eikä sinne ole Porista kun 50-60km matkaa.
Tästä stoorista tulisi aivan liian pitkä, jos yrittäisin kaikkea vuoteen 2013 sisältynyttä treeniä, saati muuta eloa tähän auki kirjoitella. Todettakoon, että vuosi 2013 oli treenien suhteen aivan loistava! En sairastellut isommin, eikä tullut pieniä kolotuksia lukuun ottamatta minkäänlaisia vammoja. Harvinaista herkkua minulle, mutta tämä vuosi 2013 on jäänyt mieleen juoksuharrastuksen suhteen yhtenä parhaimmista.
Kevään treenien sujuttua ihan mukavasti, aloin myös juosta silloin tällöin kisoja viikonloppuisin kovina treeneinä. Ensimmäinen oli Vaajakoskella Keski-Suomessa 7.4 juostu Pentin pinkaisu (10km), joka ei tosin häävisti kulenut. Mäkisellä reitillä hyydyin loppuaikaan 38.29, mutta tunsi kunnon olevan nousussa. Siitä 2 viikkoa myöhemmin juostu Niinisalon kymppi Kankaanpäässä vahvisti olettaman, sillä juoksin 36.47, taisteltuani Z:n (Tuomas Zacheus) kanssa tällä yhteisellä kisareissulla miltei koko matkan rinta-rinnan. Tämän jälkeen pidin kisoista hieman taukoa. Seuraava startti oli Forssan Suvi-illan 10km, jonne lähdin taas Z:n kanssa yhtä matkaa. Kovassa tuulessa juostu aika 36.54 kelpasi vallan hyvin. Forssasta jatkoin vielä Jämsään suunnistuksen Jukolan viestiä paikan päälle katsomaan.
Paras kisani koskaan
Forssan Suvi-illan jälkeen seuraava miettimäni kisa oli puolimaraton Turussa Paavo Nurmi maratonilla. Sehän juostiin noina vuosina aina vielä kea-heinäkuun taitteessa. Vedin kisaa ennen aika kovan treeniviikon eikä minulla itse puolimaratoniin ollut oikein mitään kummempia odotuksia. Viikolla oli myös ihan törkeän kova helle ja muistankin miettineeni, että miten hitossa mä tässä helteessä puolikkaan taistelen?! Menin perjantaina Porista kaverin luo Turkuun yöksi ja helle oli edelleen tukala. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun heräsin kisa-aamuna. Lämpöä oli n. +18c, pilvistä ja täysin tyyntä. Eli siis aivan täydellinen kisakeli. Lähtölaukaus pamahti klo. 12:00 Aurajoen rannasta Turun keskustassa. Juoksu lähti hieman tahmeasti liikkeelle, johtuen varmasti myös kovasta treeniviikosta. Muutaman kilsan jälkeen muodostan kolmikon parin muun miekkosen kanssa. Puhutaan matkan aikana vauhdista ja että hekin tavoittelevat alle 1:20 loppuaikaa.
Paavo Nurmena reitti ei ole ihan tasaisimpia. Puolimaratonin mittainen reitti menee ensi keskustasta Ruissalon suuntaan, jossa käännytään ja juostaan osin samaa reittiä takaisin. Menopätkään tosin osuu enemmän maaston vaihtelua, kun takaisin tullaan lähempänä merta olevaa tasaisempaa baanaa pitkin. Ennen 10km paalua itellä ei oikein kulje edelleenkään ja kanssani juosseet karkaavat pikku hiljaa. Kympin väliaika on 38min. tietämillä, eikä lupaa edes 1:20 alitusta. En tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtui, mutta kympin juoma-aseman ja käännöksen jälkeen alkaa kulkea. Juoksu on suorastaan nautinnollista! Saavutan porukkaa edeltä ja 15km kohdalla toinen minut jättäneistä äijistäkin tulee kiinni ja painan saman tien ohi. 18km jälkeen saavutan myös toisen näistä "karkulaisista", joka myös jää saman tien. Satama-alueen jälkeen painan lisää kaasua matkalla kohti maalia Aurajoen varressa. Loppuaikani on 1:18.58, joka on edelleen puolimaratonin ennätykseni. En odottanut tällaista lainkaan ja kisa on edelleen ehkä parhaiten sujunut mitä koskaan olen juossut, hieman tahmeasta alusta huolimatta.
Treeniä kohti syksyn maratonia
Tuon Paavo Nurmen puolimaratonin jälkeen otin muutaman viikon astetta kevyemmin, mutta aika paljon siinäkin tuli treenattua. Motivaatio oli korkealla, samoin fiilis muutenkin. Elo sujui mukavasti kaikin puolin, eikä vammat kiusanneet harjoittelua.
Myös treenimielessä juostut kisat kulkivat. Vanhan kotikaupunkini Keuruun yömaratonin kympillä juoksin heinäkuun puolessa välissä 37.20 kovassa helteessä ja elokuun alussa Ulvilan Hansajuoksussa 9,1km taittui aikaan 33.44. Elokuun viimeisellä viikolla ravasin Haapamäellä Höyryn hölkän 10km aikaan 36.09, joka myös on edelleen voimassa oleva maantiekympin ennätykseni. Tuo kisa osui sopivasti etukäteen suunniteltuun kevyempään viikkoon, joka varmasti edesauttoi hyvän tuloksen teossa, vaikka en siihen muuten erityisesti tähdännytkään.
Viikko Höyryn hölkästä juoksin taas kympin kisan Nakkilan Nahkiaisjuoksussa. Nyt alla oli hurjan kova viikko ja kulku oli tosi takkuista. Keli oli syyskuun alun keliksi myös tosi lämmin (reilusti yli +20c) ja hyydyin aikaan 37.29. Z juoksi myös Nakkilassa valmistautuessaan syyskuun lopun Berliinin maratonille.
Vietin syyskuussa 2 viikkoa lomaa, jolloin lähdimme Lappiin Saariselän upeisiin maisemiin. Siellä oli tunturimaastossa ilo treenata ja retkeillä. Teinkin muutamia tosi kovia treenejä raskaissa maastoissa. Parhaiten on mieleen jäänyt puhtaasti maastoja pitkin vetämäni pitkä lenkki. Kiskoin sunnistuskengt jalkaan, juoksin kangasmetsän poikki tuntureiden juurella ja sitten tuntureiden rinteitä pitkän pätkän. Kiilopään nousussa hengitys huusi kuin sirkkelin terä, mutta jaksoin! Fiilis oli mahtava.
Vaikka Lapissa tuli vietettyä aika raskasta treenieloa, juoksin paluumatkalla Kiiminki maratonilla puolimaratonin Oulun seudulla. Kiiminki maratonin reitti on todella tasainen ja näin myös nopea. Kovan treeniviikonkin päätteeksi puolimaraton kulki aikaan 1:19.52. Kunto oli siis hyvä ja maratoniin enää vajaan kuukauden verran aikaa.
Porissa juoksin 6.10 vielä Heikin hölkän, joka kulkikin minuuttitolkulla edellistä vuotta paremmin aikaan 33.57. Toki kelikin oli täydellinen edellisen vuoden sateeseen ja tuuleen verrattuna. Kankaanpään maratoniin oli aikaa 2 viikkoa. Homma oli siis viimeistälyä vaille paketissa.
Kankaanpään maraton 19.10.2013
Lähdin Kankaanpään maratonille elämäni siihen asti parhaassa kunnossa. Koko vuoden olin saanut treenata ehjänä/terveenä ja oikeastaan kaikki oli mennyt niin kuin olin suunnitellutkin. Valmistautumisen suhteen en kerta kaikkiaan keksi, mitä olisin voinut tehdä tuolloin vieä paremmin.
Lokakuun kolmantena lauantaina starttaan jo hyvissä ajoin aamulla Porista kohti Kankaanpäätä. Vaimoni ja Z lähtivät mukaan. Z toimi myös henkilökohtaisena huoltajanani, sillä Kankaanpään maratonin reilun 10km mittainen reitti käy tietyssä pisteessä 3 kertaa reitin aikana, eli tähän kohtaan Z parkkeerasi juomapullojen kera minua juottamaan kisan aikana. Keli oli aika kylmä, vain asteen parin plussan puolella. Huolestuneempi oli kovasta tuulesta joka tuolle päivälle sattui. Reitilla oli pitkä edestakainen osuus ja tietysti tuuli puhalsi täysin vastaisesti juuri paluumatkalla. Kisa sujui aivan tavoitteen mukaisesti puolimatkaan, jonka väliaika oli lähes tasan 1:24.00. Enää toinen mokoma ja 2:50 alitus on selvä. Kolmannella kierroksella alkaa kuitenkin painamaan. Myös raekuuro iski päälle kun lähdin viimeiselle kierrokselle. Tuulikin yltyi entisestään ja vastatuuliosuus vei voimani lopullisesti. Muistan kun kovat 2:36 ja 2:30 maratoonarit Jarno "moguli" Maimonen ja Jussi Nurmi kannustivat 38km tietämillä, niin oli aivan kuitti. Vauhti tippui ja tippui! Loppu oli aivan hirveää taistelua. Maaliin pääsin ajassa 2:57.32. Vaikka ennätykseni parani 1.26min. jäi tavoite 2:50 alituksesta vielä odottamaan itseään. Tietenkin keli vaikutti tulokseen, mutta en ole varman olisinko tavoitteeseen välttämättä muutenkaan ylätnyt ja turha sitä on jälkikäteen liikaa spekuloidakaan. Uuteen ennätykseen olin joka tapauksessa tyytyväinen.
Loppuvuosi 2013 maratonin jälkeen: muutto Turkuun
Kankaanpään maratonin jälkeen lorvailin jonkun aikaa, nautin elostani jne. Marraskuussa taisin taas alkaa uudelleen lenkkejä jollain tavalla tekemään.
Taas myös maisema vaihtui uuden työn perässä, tällä kertaa Porista Turkuun, josta oli aikaisemmin syksyllä saatut uuden työn, jossa aloitin marraskuun alussa. Otin Turusta ensin vuokra-asunnon läheltä keskustaa itselleni, jossa asustelin viikot. Maija jäi vielä tuossa vaiheessa Poriin töidensä takia.
Sairastelin marraskuussa hieman ja treenit lähtivät Turussa muutenkin hieman kankeasti taas käyntiin. Lisäksi muistan pikkujouluaikana myös "muiden akvititeettien" kiinnostaneen aika lailla enemmän. Tykästyin kyllä heti Turkuun kaupunkina. Varsin mukavaa seutua.
Vuosi 2014: polvivaivojen paluu osa xxx
Kun loppuvuodesta 2013 sain taas Turussa treenit pyörimään suht mukavasti, iski vasempaan polveen kipuja. Alkuun taas vähemmän, mutta pianhan ne tietty pahenivat. Turkanen sentään! Alkoi tulla edellisen vuosikymmenen loppu mieleen, jolloin taistelin loputtomilta tuntuvien polvivaivojen kanssa. Hyvän vakuutuksen omaavana marssin Sairaale Neoon todellisen gurun, Sakari Oravan vastaaotolle tammikuun puolessa välissä. Sakke sanoi vaivan olevan selvä hyppääjän polvi ja jänne oli kuvissa kuulemma paksu kuin Hesarin sunnuntainumero. Hän määrisi minulle ESWT-hoitoa, jossa polveen kohdistetaan mekaanista tärytystä laitteella, joka iskee 50 kertaa sekunnissa. Tämän pitäisi rikkoa tulehtuneen jänteen pintaa ja palauttaa se ennalleen turvonneesta tilasta. Niin- ja tietysti ei saanut juosta.
Näitä ESWT-hoitoja jatkui helmikuun puoleen väliin saakka kerran viikossa. Juoksun pariin pääsin palaamaan myös jo hieman sitä ennen. Maaliskuussa myös Maija aloitti työt Turussa ja aloimme pohtia sieltä asunnon ostamista. Tämä konkretisoitui huhtikuun lopussa kun ostimme Vasaramäen kaupunginosasto oikein viihtyisän paritalon puolikkaan. Paikka vaikutti ihanteelliselta, sillä töihin oli vain 4km matka. Maijalla oli omaan työpaikkaansa vain 1km kävelymatka, eli kaikin puolin hyvä sijainti. Ainoa harmi hommassa oli, että olimme 2 asunnon loukussa, silä Porin iso kerrostalokämppä ei ollut mennyt kaupaksi, vaikka oli ollut myynnissä jo helmikuun alusta saakka. No tiesipä ainakin mihin leijonanosa palkasta joka kuukausi hupeni kun kahta läävää maksoin.
Treenit eivät myöskään oikein kunnolla tuona keväänä napanneet. Taisin joskus kesän korvilla ekan kerran miettiä, että mitähän tässä oikein alkaisi tavoitella? No joku maraton syksyksi tietty olisi kiva, mutta en sen tarkemmin vielä päättänyt että mikä se olisi.
Paluu alkulähteelle
Päätin heinäkuussa testata kuntotasoani parissa kisassa. Juoksin ensin 9.7 Melliläjärven ympärijuoksussa 5.4km aikaan 21.02. Huomasi, että kovia treenejä kun en juuri ollut tehnyt, niin eipä tuo vauhtikaan hääviä ollut. Seuraavana vuorossa oli Keuruun Liesjärven kylällä 26.7 pidetty Hirvijärvihölkkä (13,9km), paikka josta innostukseni juoksuun oli toden teolla alkanut 1990-luvulla. Kisapäivänä oli hirveä helle ja kisa starttasi klo. 13:00 päivän kuumimpaan aikaan. Varjossa mittari näytti +32c kun lähettäjän pistooli paukautti juoksijat matkaan. Edelleenkin tuo on kelin puolesta pahin kisa, johon olen koskaan osallistunut. Näännyttävän taistelun jälleen maali armahti ajassa 55.17, joka jäi jöin useita minuutteja 11 vuotta aikaisemmin reitillä juoksemastani tuloksesta, mutta en ollut lainkaan pettynyt. Kaadoin maalissa kaivokympää vettä useita kauhallisia päälleni, mutta silti keitti ja pahasti. Elimistö taisi moisesta olla suhteellisen kovilla.
Kahden asunnon loukku päättyi elokuussa kun Porin kämppä meni kaupaksi. Olin treenien suhteen päättänyt, että yritän pikku hiljaa päästä taas kunnon mättämisen makuun, mutta tänä vuonna en vielä maratonia juokse. Kevät tai alukesä 2015 tulisi olemaan seuraavan maratonin ajankohta. Turun ympäristö, mukavat työkaverit ja elo yleisestikin tarjosi kaikilta osin parhaita puoliaan. Muistan tuon ajan hyvänä, vaikka nyt harrastuksen kaikki tavoitteet olivatkin jälleen hieman viivästyneet. Kaikesta huolimattahan juoksu on harrastus missä joku muukin ja vaikka tavoitteita ei aina saavuttaisi, vaikuttaa elon sujumiseen moni muukin asia. Ja ne monet muut asiat tuntuivat tuohon(kin) aikaan olevan oikeilla raiteilla.
Seuraavassa ja myös todennäköisesti viimeisessä osassa matkaa eteenpäin aina näihin päiviin saakka.
OSA 7: HARMEJA, EPÄONNEA JA MOTIVAATION ETSIMISTÄ
Pitääpä ihan katsoa, mihin kohtaan tässä eloni muistelussa oikein edellisessä osassa jäinkään... Aivan, vuosi oli 2014 ja kesä kääntymässä syksyyn.
Vuosi 2013 oli ollut treenien(kin) puolesta kaikin puolin hyvä, vaikka tuo tavoite alittaa 2:50 maratonilla jäikin vielä toteutumatta. Ei ollut vaivoja eikä tautejakaan. Maisema vaihtui Turkuun tuon vuoden marraskuussa. Sen sijaan nemesikseni, eli polvivaivat kiusasivat ikävästi harjoittelua keväällä 2014, mutta kesäksi pääsin niistä eroon ja kävinpä pari kisaakin kesällä tempaisemassa.
Tosiaan Porissa yli puoli vuotta myynnissä ollut kämppämme meni elokuussa 2014 myös vihdoin kaupaksi, joka tiesi taloudellista helpotusta ikävän 2 asunnon loukun päättyessä. En nyt varsinaisesti koskaan joutunut vyötä kiristämään, mutta kyllä se tietty mieltä muutenkin kevensi, kun ei ollut toisessa kaupungissa kämppää enää vastuulla ja hoidettavana.
Syksy ja loppuvuosi 2014
Kun olin juossut heinäkuun lopussa Hirvijärvihölkän (13,9km) lapsuuteni maisemissa, tuntui treenit sujuvan ihan kivasti. Tätä tunnetta ei taaskaan valitettavan kauan kestänyt, vaan elokuun puolen välin jälkeen oikeassa polvessa alkoi esiintyä kipua. Nyt vaiva oli erilainen, sillä se ei liittynyt askelluksen mukana tulevaan tärähtelyyn, vaan polven koukistus aiheutti kipua sisäsyrjään ja hieman sen yläpuolelle. Normaali lenkkeily tuntui kylmähoidon ja hierontojen avulla sujuvan suht ok, mutta kovemmassa vauhdissa kipu yltyi heti suhteellisen sietämättömäksi. No koska juoksu silti onnistui, mätin sellaisia 100-120km treeniviikkoja menemään, toivoen parasta ja peläten pahinta.
Syyskuussa oli jälleen kerran peiliin katsomisen aika. Kivut yltyivät melkoisiksi ja muistan töissä konttirituolilta nousunkin aiheuttaneen irvistelyä. Alkuvuodesta hyväksi havaittuun hoidonsaantiin luottaen marssin taas Sairaala Neoon Sakari Oravan vastaanotolle. Oravan mukaan kärsin juoksijoille tyypillisestä Plica-oireyhtymästä, joka olikin ärtynyt aika pahaksi. Väkisin vääntämisellä lienee ollut taas osuutta pahentumiseen, ei sitä vain koskaan opi. Sakke tökkäsi polveen kortisonia ja käski olla jonkun aikaa juoksematta. Tällä kertaa vaivasta johtunut juoksutauko jäi ilahduttavasti vain muutamaan viikkoon ja lokakuun alussa homma sujui jälleen ilman kipuja.
Lokakuun aikana sain juoksumäärät palautettua hyviksi. Homma oli kuitenkin pääosin vielä sellaista peruslenkkeilyä vailla kummempia tehotreenejä. Lokakuun loppupuolella aloin testailla, mitä koneisto tykkäisi kovemmasta menosta. No eihän se hääviä ollut ja henki pihisi kovalla lenkillä kuin lapsena uimapatjaa puhallettaessa ja vauhti oli surkeaa. Vetoja tehdessä ei kulkenut sitäkään vähää.
Päätin silti marraskuussa lähteä Vantaalle juoksemaan Aktia Cupin talvijuoksusarjan ensimmäistä osakilpailua. Kyseessä oli vasta vuoden kolmas startti ja näiden muutamien hassujen kovempien treenien perusteella en todellakaan mitään odottanut. Kiva oli kuitenkin taas viivalle asettua, Aktia Cup oli jälleen mukava tapahtuma ja porukkaakin mukana reilusti päälle 500 juoksijan verran. Tuo 10km otatus sujui startista maaliin älyttömän hyvin. Loppuaikani 36.25 yllätti totaalisesti, siis positiivisessa mielessä. Omissa treeneissä olin 1000m ratavetoja saanut juostua hädin tuskin tuota vauhtia. Tuttujen juoksijoiden näkeminen ja myös uusien tuttavuuksien luominen myös piristivät sekä antoi pontta omaan treenieloon. Tapasin tuolloin mm. kovan menijän Mikko Järvisen ensimmäistä kertaa kasvotusten, vaikka juoksufoorumeilla ja muilla palstoilla oli paljonkin ajatuksia jo tuota ennen vaihdettu.
Loppuvuoden treenailin suht asiallisesti, vaikka pikkujouluaikana oli jos jonkinnäköistä kinkeriä rytmiä sotkemassa. Treenipäiväkirjojen tarkastelu näyttikin monen viikonlopun kohdalla merkintöjä "juhlista toipumista". Fiilis kaikkeen oli silti positiivinen ja miksei olisi ollut. Ajatukset myös alkoivat kääntymään seuraavan vuoden tavoitteisiin.
Uusi maraton tavoitteeksi
Alkuvuodesta 2015 mietin uutta maratontavoitetta ja sitä, missä tulisin sen juoksemaan. Tammikuun 2013 Dubain maratonista takaraivoon oli jäänyt itämään ajatus, että ennen maratonia pitää päästä ulkonakin kovia treenejä kunnolla takomaan. Siksi hylkäsin ajatuksen aikaisesta kevätmaratonista, koska Turussakin oli tuona vuonna kunnon talvi ja pelotti, että taas joutuisi liikaa kovia treenjä juoksemaan matolla, jos maraton tulisi talven jälkeen liian aikaisin eteen. Valitsinkin ajankohdaksi vasta kesäkuun puolen välin ja paikaksi Liverpoolin maratonin Brittein saarilla. Sen yhteyteen suunniteltiin myös vaimon kanssa, että lennetään vielä maratonin jälkeen seuraavaksi viikoksi Skotlannin ylämaalle lomailemaan hienoista maisemista nauttien.
No niin, taas oli selkeä tavoite laitettu treenimotivaatiota tuomaan. Sai suorittaa! Treenit kulkivatkin alkuvuodesta ihan mukavasti, vaikka aika paljon juoksin kuntosalin matolla. Tiestö Turun talvessa oli todella usein jäinen ja sohjoinen. Pelkkä liukkauskaan ei nastakengät jalassa niin haitannut, mutta kun jäinen pinta oli usein monttuinen/röpelöinen kun perunapelto, ei siinä oikein meinanneet nastatkaan auttaa. Silti kilometrejä kertyi viikkoihin ihan mallikkaasti ja tunsin kunnon olevan nousussa kohti kevättä.
Leikkaus ja pitkä toipuminen
Maaliskuun alussa karmean jäisellä ja muhkuraisella tiellä juostessani liukastelin itseni nurin oikein kunnolla. Oikeassa nivusessa vihlaisi ikävästi, mutta muuten en tuntenut rikkovani mitään. Lenkinkin taisin hölkötellä kotiin saakka. Tulevien päivien lenkit kuitenkin aiheuttivat perhanan kovaa kipua oikeaan nivuseen ja sitä kautta koko lonkan seutuun. Jotain oli nyt kunnolla pielessä ja ehkä rikkikin. Kävin kinuamassa lähetteen mangneettikuviin, jonka jälkeen varasin taas ajan Sakari Oravan vastaanotolle. Kuvat matkassani menin Oravan luo kuuntelemaan, mitä tuleman pitää. Ja Sakke sitten kertoi homman olevan selvääkin selvempi. Nivusessa oli selvä repeämä reisilihaksen kiinnityskohdassa. Leikkaus tulee olemaan edessä. Eniten mielen matalaksi vei kuitenkin arvon ortopedigurun ennuste toipumisajasta, joka tulisi olemaan piinallisen pitkä. Nivunen joudutaan avaamaan kunnolla (pitkä viilto) ja juuri tämän kohdan paraneminen oli kuulemma pitkä prosessi, koska aina painoa jalalle laittaessa tuo seutu joutuu sitä väkisinkin "käsittelemään".
No justiinsa! Kesä olisi juoksun osalta täysin menetetty! Maratonhaaveet tältä vuodelta sai haudata saman tien. Korepesi, sapetti, vitutti ja sitä rataa!
7.4.2015 menin Sairaala Neoon operoitavaksi. Leikkaus sujui hyvin ja Orava määräsi 5 viikon sairaslomalle kotiin toipumaan. Pakko sanoa sananen meikäläisen toipilasajasta. Olen kaikkiruokainen ja murkina maistuu aina liiankin hyvin. Lisäksi mottoni on aina ollut, että paino lähtee liikkumalla, ei syömällä. En ole koskaan myös ymmärtänyt sitä, kun monet sanovat, että ruokahalu tippuu mikäli liikunta vähenee. Mulla näin ei ole todellakaan! Sapuska maittaa tismalleen samaan malliin, juoksen sitten päälle 100km viikossa tai makaan vain sohvalla. Ei siis liene yllätys, että elopainoni lähtee aina ramakkaan nousuun, jos joudun olemaan urheilematta. Tuolloin se konkretisoitui erittäin "hyvin"! Leikkauksen jälkeen makasin vaaterissa päivät töllöttimen ääressä. Siinä röhnöttäessäni söin enemmän ja vähemmän lähes koko ajan jotain. Koetin tolkuttaa välillä itselleni, että älä nyt koko ajan syö. Mullahan touhu kulkee yleensä vielä sitä latua, että kun en voi treenata, on aikaa syödä sitäkin enemmän. Puolentoista kuukauden aikana vaaka näytti massaa kertyneen noin 10kg lisää, joka taitaa edelleen olla jonkin sortin ennätykseni aikaan suhteutettuna.
Toipuminen kesän aikana
Kesäkuun alussa kävin Oravan luona ekassa kontrollikäynnissä kun leikkauksesta oli kulunut 2kk. Töihin olin palannut jo toukokuun puolivälissä. Sakke sanoi toipumisen edenneen hyvin, mutta juoksun ajatteleminenkin on vielä pitkään kiellettyä. Nivusen seutu kaipasi hyvin toipuakseen kuitenkin liikettä, mutta painoa se päälle ei saanut liian paljon varata. Kävelykin olisi siis liiallisessa mielessä huono. Paras keino koiven liikuttamiseen olikin ajaa erittäin kevyellä vastuksella pyörällä, jolloin lonkan seutuun tuli kunnolla liikettä, mutta ei raskasta vastusta lihaksille ja mikä tärkeintä, ei liikaa askelluksen tärähtelyä. Lähellä asui eräs työkaverini Ulla, joka tykkäsi myös lenkkeillä paljon. Kävinkin aika usein pyörällä hänen mukanaan lenkeillä. Konsepti toimi hyvin. Ulla juoksi ja itse sotkin maastopyörälläni erittäin kevyellä vastuksella mukana. Vauhti oli sopivan hidasta siihen, että en vahingossa alkanut runttaamaan pyörällä ja kevyttäkin keveämpi vaihde takasi kierrosten pysymisen korkealla, eli jalkojen liikkeen maksimoinnin.
Kesäkuun puolivälissä lähdimme Maijan kanssa myös viikoksi Skotlannin ylämaalle, kuten olimme suunnitelleet. Liverpoolin keikan skippasimme, koska maraton peruuntui. Skotlannissa teimme kävelyretkiä, mutta en liikaa siellä nivusta/lonkkaa rasittanut.
Kesä meni elokuulle pitkälti tällä mallilla. Elokuun alussa oli vielä toinen kontrollikäynti Oravan luona. Hän väänteli koipea ja totesi jalan reakoivan vastuksen antoon hyvin sekä liikeratojen toimivan mallikkaasti. Tuli lupa kokeilla juoksua!!
Paluu juoksuun
Juoksuhan ei tietty alkuun ollut herkkua. Nivuseenkin koski jonkun verran, mutta se oli Oravan mukaan normaalia, eikä aiheuta paniikkia. Pikku hiljaa nuo ikävät tuntemukset alkovatkin väistyä ja operoitu kohta osoitti myötämielisyyttä taas juoksuakin kohtaan. Kuntohan nyt tietty oli surkea ja taisi painokin huidella 90kg tietämillä kun se mulla yleensä kyllä oli 75-78kg haminoissa. Kaikin puolin näytti kuitenkin siltä, että Sakke oli teinnyt mitä teki ja vamma oli korjattu. Mieli oli taas toivoa täynnä!
Muutto Seinäjoelle
Olen varmaan ollut jonkun verran levoton sielu näissä työkuvioissani, sillä vaikka viihdyin Turussakin ihan hyvin, en malttanut olla hakematta Seinäjoelta kiinnostavaa työpaikkaa. Syksyllä 2015 tuli tieto, että sain kyseisen homman. Edessä oli siis jälleen muutto uuteen ympäristöön. Tyhmähän lisäksi uusii virheensä, eli ostimme Maijan kanssa erittäin mukavan rivitaloasunnon Seinäjoelta, ennen kuin Turun paritalon puolikkaamme oli myyty. Näin uskansin tehdä toki sen takia, sillä tiesin Turun läävämme sijaitsevan niin halutulla paikalla, että se menisi taatusti äkkiä kaupaksi. Näin kävikin alle 2 viikossa ja vieläpä hyvään hintaan.
Aloitin työt Seinäjoella lokakuun alussa. Muutimme sillai pikku hiljaa, sillä Maija muutti lopullisesti vatsa joulukuun alussa samalla kun luovutimme sovitusti Turun asuntomme pois. Työmatkani Seinäjoella oli vain noin 1km ja aika usein kiertelin jonkinlaisen lenkin kautta töihin aamuisin. Lenkkimaastot Seinäjoella osittautuivat loistaviksi ja niihin tutustuin innolla. Etelä-Pohjanmaan lakeudet tarjosivat tietty taisaisia peltoaukion vieressä meneviä reittejä vaikka kuinka, mutta Joupin kaupunginosassa asuessamme, oli Jouppilanvuoren reitit vain parin kilometrin päässä. Siellä oli myös runsaita korkeuseroja vaikka muille jakaa. Peruskunto alkoi myös nousta sille tolalle, että lenkkeily oli taas kivaa. Mietin, että täältä noustaan vielä! Ensi vuonna lyön maratonrekordin uusiin lukemiin.
Loppusuovi 2015
Treenejä lykin aika maltillisesti vuoden viimeisten kuukausien aikana. Kuten totesin, pidin Seinäjoen lenkkimaastoista. Tarjolla oli kaikenlaista, riippuen siitä, minkätyyppisessä maastossa kulloinkin halusi juosta. Itseäni viehättää myös Pohjanmaan lakeudet, eli että näkee välillä kauas. Kilometrimäärät eivät päätä huimanneet. Pyörivät suunnilleen 50-80 tietämillä per viikko. Kunto oli edelleen aika kehno, mutta perusjyrääminen ei enää loppuvuodesta tuntunut niin tahmealle. Sairastuin joulukun alussa flunssaan ja kaikki liikunta oli jonkun aikaa seis. Katsee oli treenien osalta toki jo suunnattu tulevaan vuoteen.
Liityin myös elämäni ensimmäisen kerran Seinäjoella seuran jäseneksi. Siis ensimmäisen kerran juoksuharastuksen tiimoilta, olinhan toki tennistä ja salibandyä joskus seuroissa pelannut. Seura oli Häjyt Ry, joka vaikuttaa vahvasti erityisesti Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan alueella.
Alkuvuosi 2016
Seinäjoella oli todella kova talvi vuoden 2016 alussa. Katselin treenipäiväkirjan merkintöjä, että pakkanen paikkui ja lumitöitä sai tehdä ahkerasti. Juoksuun tämä toi toki omat haasteensa. Jouppilanvuoren laduilla tuli kyllä myös hiihdettyä jonkun verran. Ladut siellä olivat täyttä timanttia hyvien hiihtotreenien tekemiseen.
Voisi luulla, että kun pitkän toipumisen jälkeen olin päässyt vihdoin taas vammoista eroon, olisi motivaatio treeneihin ollut tapissaan. Mutta ei! Alkuvuodesta oli vaan jotenkin sellainen fiilis koko ajan, ettei huvittanut. Kyllä mä jotenkin treenailin ja vieläpä suhteellisen säännöllisesti, mutta sellainen kunnon tekeminen ei vain ottanut tuulta purjeisiinsa.
Tavoitteeksi Dublinin maraton lokakuun lopulle
Maaliskuun alussa määrittelin itselleni päätavoitteen tälle vuodelle: se tulisi olemaan Dublinin maraton Irlannissa 30.10.2016, eli ihan lokakuun lopussa. Pähkin treenisuunnitelmia ja kokosin hieman ideoita siihen, miten pitäisin homman sopivasti nousujohteisena, sekä välttäisin uudet takaiskut. Ilmoittauduin Dubliniin jo maaliskuun ekoina päivinä, eli nyt olisi ainakin selvääkin selvempää, milloin tulisi olla parhaassa tikissä.
Heti takapakkia
Motivaatio alkoi nousemaaan ja treenit maittaa. Maaliskuun puolivälissä kuitenkin sairastuin ja olikin taas melkoinen tauti. Yli 10 päivää olin kuumeessa putkeen ja välillä kuumemittari näytti miltei +40c kehon lämpötilaksi. Tauti selvisi influenssaksi, aivan kuten samoihin aikoihin 4 vuotta aikaisemmin. Työpaikalla se oli jyllännyt, enkä taaskaan siltä välttynyt. Olin tuon 2012 influenssan kärvisteltyäni ottanut rokotteen vuosittain, mutta nyt se jäi väliin ja heti tauti iski täysillä päälle. Treeneihin tämä luonnollisesti tiesi useamman viikon totaalilepoa. Kunnonkin mokomat pöpöt vei ihan nollille. Kun sitten huhtikuun alussa kokeilin varovaisesti lenkkeilyä, iski vielä jotain jälkitautia ruhoani kiusaamaan. Vasta huhtikuun puolivälissä elimistö palasi ns. normaaliin tilaan.
Treenit kunnolla käyntiin
Toukokuussa sain treenit kunnolla vauhtiin. Tosin pienillä toipumisbreikeillä höystettynä, sillä muutamana viikonloppuna vietttyä aika rajuja juhlia mm. entisen ammattiyhdistyksen vuosibileissä ja parilla kaveriporukan reissulla. Silti tekeminen kohti loppusyksyn maratonia alkoi. Viikkokilometrit huitelivat taas hyvin 100km paremmalla puolella ja tehojakin lykin jo mukaan sopivasti. Juhannusviikolla matkustimme Maijan kanssa Jäämeren rannalle aivan Pohjois-Norjaan. Oli hienoa viettää yötöntä yötä ja yhtensä "yönä" lähdinkin lenkille taktisesti puolen yön maissa, koska olin aina halunnut juosta pohjoisen valossa keskellä yötä. Huikea kokemus huikeissa maisemissa!
Heinäkuussa alussa ajelin Seinäjoelta Ähtärin kautta jälleen juoksuharrastukseni alkulähteelle, eli Keuruun Liesjärven kylälle juoksemaan Hirvijärvihölkkää (13,9km). Tämä 9.7.2016 juostu kisa oli mulle ensimmäinen sitten marraskuun 2014 Aktia Cupin kympin. Olin näköjään oikein merkannut treenipäiväkirjaan että 601 päivää tuli kisoista taukoa kaikkiaan. Itse kisa kulki suht hyvin aikaan 54.26, johon olin reitin mäkinen maasto huomioiden ihan tyytyväinen. Tästä oli hyvä jatkaa.
Ohjelma käyntiin kohti Dublinin maratonia
Olin tehnyt itselleni treeniohjelman rungon maratonille, joka starttasi elokuun alussa. Mukaan kuuluisi myös sopivasti treenikisoja tiettyinä viikonloppuina. Niille en totuttuun tyyliin kummempia tavoitteita asettanut, vaan palvelisivat kovina treeneinä maratonharjoittelua.
20.8 juoksin Alavudella Kuula hölkän (11km) aikaan 43.24. Tämä kisa juostiin suurimmaksi osaksi raskailla pururadoilla. Ihan hyvin jaksoin, vaikka viikkoon oli alla jo pitkä lenkki ja aika raju vetotreeni. Seuraavan kisan juoksin heti seuraavana viikonloppuna Oulussa käydessäni 27.8. Tapahtuman oli perinteinen Oulun juoksu (10km). Kisaan sattui tosi kova tuuli ja välillä olikin hirveää raastoa. Loppuaikaan 37.26 oli siinä kelissä pakko olla tyytyväinen, kun myös 120km treeniviikko painoi jaloissa aika paljon. Kolmen kisaviikonlopun putki tuli päätökseen tästä viikko eteenpäin Vaasassa, jossa juoksin 3.9 puolimaratonin Vaasa maratonilla. Ei kulkenut, ei sitten pätkän vertaa. Reitti kulki kahtena 10,55km lenkkinä Kaarlen kentältä ja kympin väliaika 39.35 kertoi omaa kieltään. Sitten meno hieman helpottui, mutta 14km jälkeen alkoi taas painamaan ja loppu oli todella tuskaista taistelua väsymystä vastaan. Tämä yksi elämäni huonoiten kulkenut kisa päättyi aikaan 1:24.36.
Mietin tuolta Vaasan puolimaratonilta kotiin ajellessa, että mikähän tässä nyt mättää?! Kuitenkin tarkemmin asiaa analysoituani tulin siihen tulokseen, että olen treenannut kovaa ja kyllä suorituskyky tällä tekemisellä tästä vielä nousee. Luota vain omaan ohjelmaaasi! Tämä ajatus osoittautui oikeaksi sillä seuraavina viikkoina tunsi kunnon kohoavan ihan eri tasolle. Parin todella kovan treeniviikon jälkeen juoksin hieman kevyemmän viikon päätteeksi taas puolimaratonin Vimpelissä 24.9. Nyt kulki aivan eri tavalla kuin Vaasassa. Nousujohteinen juoksu pysäytti kellon maalissa aikaan 1:19.17. Hyvää kiriapua kisassa sain Kyyjärven sitkeältä veteraanilta Jari Hakolalta. Jahtasin hänen muutaman sadan metrin eroaan aina puolimatkasta saakka kiinni. Saavutin Jarin 20km paalulla, mutta loppukirissä hän nuiji minut, kuten yleensä mulla loppukireissä on tapana tukkaani ottaa. Silti hymy oli korvissa saakka! Maratonille aikaa reilu kuukausi ja kunto alkaa olla mallillaan. Enää muutama treeniviikko ja sitten keventelyä.
Lokakuun alkuun mätkin kovan 133km treeniviikon, josta ei tehojakaan totta vie puuttunut. Seuraavalla viikolla juoksin 8.10 Kyrkösjärven kierroksen, 15,8km kisan Seinäjoella. Tasaisella vauhdilla jyräsin mielestäni hyvän ajan 59.35. Seuraava viikko oli viimeinen kunnon treeniviikko ennen maratonia, jonka päätin juoksemalla lauantaina 15.10 Kankaanpään maratonilla 10km aikaan 36.46 ja sen perään sunnuntaina vielä hyvä 27km pitkä lenkki. Aloin olla valmis maratonille.
Valtava pettymys
Kun lokakuun viimeinen viikko, eli kohdallani maratonviikko koitti, olin intoa täynnä. Edessä olisi reissu Dubliniin ja maratonin juokseminen. Olin elämäni parhaassa kunnossa ja nyt mikään ei voisi enää tätä kisaa estää. Tai niinhän minä luulin ja luulin taas kerran väärin!! Nimittäin maratonviikon torstaina iski flunssa päälle. Saakalin saakeli! Perjantaina piti lähteä reissuun ja sunnuntaina olisi kisa. Reissuun lähdimme vaimon kanssa suunnitellusti ja elättelin toivetta, että kyseessä olisi joku mitätön köhä, joka häviäisi nopeasti. No ei ollut, vaan tauti iski reissun päällä kunnolla päälle. Näin Dublinin maraton jäi juoksematta. Taudista huolimatta muistan "lääkinneeni" itseäni sopivilla päihteillä Dublinissa ja yritin reissusta nauttia edes turistimielellä. Vitutus oli kuitenkin niin tapissaan taustalla, ettei mitään rajaa! Miten voikin käydä näin huono tuuri?!
Mietin Dublinin reissun jälkeen, että yrittäisinkö maratonia viel loppuvuodesta jossain, koska kunto oli niin hyvä? Se olisi kuitenkin tietänyt uuden ulkomaanreissun suunnittelua ja vähin äänin hylkäsin moiset ideat. Nielin tappion karvaan kalkin. Janosin kostoa tälle pettymykselle! Ensi vuonna sitten... Loppuvuodesta elelin aika leppoisaa eloa treenien suhteen ja tulipa viihteelläkin käytyä muistaakseni suht usein, erityisesti pikkujoukukauden aikaan.
Vuoden 2017 pläänit
Olin vuoden 2017 vaihduttua täynnä kostomielialaa! Käännän nämä lukuisat vastoinkäymiset voitoksi ja ladon tänä vuonna maratonin ennätykseni ihan uusiin lukemiin, tai no ainakin sen alle 2:50. Lisäksi mietin jopa 3 maratonin taktiikkaa, mutta hautasin pian moiset ajatukset mahdottomana. Meikäläisen vamma-alttiudella nyt ois hyvä kun pääsisi ehjänä ja terveenä edes johonkin hyvässä tikissä yrittämään.
Silti päädyin 2 maratonin taktiikkaan. Tämä johtui osittain myös siitä, että meillä oli jo edellisenä vuonna Maijan kanssa muodostunut matkasuunnitelma lähteä koko joulukuuksi 2017 Havaijin saarille. Ja kun Honolulun maraton juostaan Havaijilla aina joulukuun toisena sunnuntaina, alkoi mieleni tehdä kovasti sitä juoksemaan. Pohdin että voisin alkusyksystä käydä myös Levin Ruskamaratonin juoksemassa, joka puolestaan juostaan aina syyskuun ensimmäisenä lauantaina. Tässäpä oli manio plääni. Ei kun toteuttamaan. Tiesin toki, että Ruskamaratonin reitti on Levillä hirmu mäkinen ja Honolussakin reitillä mäkeä piisaa. Liäsksi Havaijilla olisi kuuma keli kisan kulkua hidastamassa, eli eiväthän nämä mitään optimaalisia ennätysreittejä todellakaan olisi. Silti ajattelin Honolulussa ainakin tekeväni parhaani myös hyvän tuloksen eteen.
Alkuvuoden 2017 toilailut
Kävin tammikuussa parilla viihdepuoleen painottuvalla reissulla Virossa ja helmikuussa kärsin jonkun verran flunssasta. Treenit kulkivat silti ihan mukavasti, varmasti myös sen takia, että pohjat edelliseltä vuodelta olivat nyt todella hyvät uutta tekemistä aloittaa. Helmikuulta huhtikuuhun jyräsin sellaista perustekemistä, sekä aika paljon tein myös salitreeniä hyvän voimatason ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi. Näiden uskoin kantavan hedelmää kun alkaisin juoksussa kunnolla tehoja hakemaan.
Kesä 2017: treeniä ja treenikisoja
Kesän suunnitelma oli selkeä: treeniä kunnolla, nousujohteisesti kohti syksyä ja kisoja kovina treeneinä ohjelmaan sopivasti. Ensimmäinen startti oli toukokuun puolivälissä Tuliruovijuoksu (9,6km) Lappajärvellä. Viileässä kevätkelissä kulku oli hyvä, aika 35.36 ja tyytyväisenä mies kotiin kisasta. No tämän viikon jälkeen kävin läksin taas entisen työyhteisön kutsumana rajoihin kemuihin ja treenit olivat vähän sitä sun tätä. Tätä lukuunottamatta viikot menivät suhteellisen hyvin juoksuharrastuksen parissa vapaa-aikaa kuluttaen. Kesäkuun alussa juoksin vuoden toisen kisan Tainusjärven hölkän (9,5km) Jurvassa aikaan 36.19 ja siitä viikko eteenpäin Pappilankangashölkän (10km) Teuvalla aikaan 38.27. Itse asiassa jälkimmäisessä muistan olleen parempi kulku. Vaikka aika ei kovin häävi ollutkaan, mutta reitti oli osin raskasta polkua ja upottavaa hiekkatietä.
Tämän jälkeen kiristin ruuvia, niin määrien kuin tehojenkin suhteen. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä olin Turussa juoksemassa Paavo Nurmi maratonin puolikasta, josta itselläni oli huippuhyviä muistoja. Olinhan kyseisessä kisassa juossut puolimaratonin ennätykseni vuonna 2013 elämäni parhaiten sujuneessa juoksukisassa. Nyt kävi ihan päin vastoin. Kovassa helteessä ja tuulessa hyydin pahasti jo kympin jälkeen. Lisäksi pötsi sekosi täysin. 14 km kohdalla piti käydä puskassa tyhjentämässä ja 17 km hujakoilla vielä toisen kerran. Voimat oli täysin poissa, mutta ajattelin hölkätä maaliin, jonne saavuin ajassa 1:29.07. Eipä siinä, joskus näin vain käy kisassa.
Viikko Paavo Nurmen rämpimisestä oli Oulussa sukulaisten luona käymässä ja hieman Oulusta etelään päin juostiin 8.7 Limingan rantalakeusjuoksu (10km). Sinne suuntasin siis auton keulani. Tämä Limingan rantalakeusjuoksu oli todella mieleiseni kisa. Reitti oli virallisesti mitattu 10km, joka juostiin yksisuuntaista reittiä peltoaukioiden keskeltä päättyen Liningan liikuntahallille. Juoksijat kuskattiin busseilla lähtöpaikalle maalialueelta. Tämä reittihän oli ihan pöytätasainen ja siis erittäin nopea. Kovasta helteestä huolimatta juoksin 37.09, johon olin raskaan treeniviikon päätteeksi täysin tyytyväinen. Kisa myös osoitti, että aihetta kriisiin ei ollut, vaikka olin viikkoa aiemmin tarponut ihan suossa Paavo Nurmessa Turussa.
Taas uudet työkuviot ja uusi kaupunki
Kesällä minut valittiin Vaasaan mielenkiintoiseen työtehtävään, jota oli hakenut aikaisemmin keväällä. Emme kuitenkaan olleet Vaasaan muuttamassa Seinäjoelta, vaan hommasin sieltä vuokra-asunnon ns. kakkoskämpäkseni, jossa sitten tulin viikot asustelemaan. Vaasa oli ympäristönä satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta aika tuntematon itselleni, mutta erityisesti lenkkeilyn myötä alkoi kaupungin kartta pian tulemaan tutuksi. Vaasasta tunsin myös Vaasa IS:n kovan juoksijan Antti Ranta-Ahon, jonka kanssa silloin tällöin teimme kimppalenkkejä. Viikonlopuiksi menin kyllä aina Vaasasta Seinäjoelle, kun kaipa sitä vaimoakin oli väliin mukava nähdä ;)
Treenit kulkivat myös Vaasassa ihan mukavasti ja nautin erityisesti merenrantojen reiteistä. Pidin reilun kuukauden breikin kisojen suhteen, mutta 13.8 ajelin Jämijärvelle juoksemaan Tykköö hölkän (11km). Hiekkateillä käydyn kisan loppuaika 42.37 ei tyydyttänyt ja koko kisan ajan oli tunne, että on tahmeaa menoa. No luotin silti tekemiseeni ja uskoin olevani oikealla tiella kun Levin Ruskamaratoniin oli aikaa muutama viikko.
Oikea Aku Ankan tuuri
Viikko Tykköö hölkän jälkeen olin lähdössä juoksemaan lauantaina 19.8 puolimaratonia Vaasan lähelle Sulvaan, jossa järjestettiin Meteoriittimaraton. Päivää ennen tätä kävi lenkillä niin, että kusihädän iskiessä päälle, menin totuttuun tyyliin metikön puolelle tarpeille. Astuin samalla ampiaispesään ja muutamia pörriäisiä onnistui mua siinä samalla tikkaamaan piikeillään, Joitakin pistoja sain käsiin ja jalkoihin, sekä yhden ylähuuleen. En ole ampiaisen pistoksille allerginen, joten eipä ne muuta aiheuttaneet kuin punaisia paukamia, jollainen siis yksi nousi myös ylähuuleen. Samana iltana partaa ajaessani, onnistuin rikkomaan tuon ylähuulessa olevan patin. Enpä arvannut mikä riesa tällä mitättömällä tapahtumalla vielä olisikaan.
Juoksin Meteoriittimaratonin puolikkaan aikaan 1:22.52. Tulos ei vastannut sinne päinkään odotuksia. Lisäksi jokin oli pielessä. Kaula oli turpea ja olo väsynyt. Seuraavana päivänä ylähuuleni alkoi turvota ja myös vuotaa visvaa siitä kohdasta, josta oli partakoneella rikkonut sen ampiaisen piston aiheuttaman punaisen patin. Seuraavan viikon alussa naama oli kuin turpaan vedetyllä! Olo ei muutenkaan ollut häävi ja tunsin kaulan imusolmukkeiden olevan todella turpeat. Lääkäriin selvittämään, mikä hiivatti tämä nyt oikein on?! Otettiin verikokeet, joissa tulehdusarvt olivat kuulemma erittäin korkeat. Lekuri meinasi, että partakoneen terästä oli päässyt joku bakteeri elimistööni, joka oli aiheuttanut koko naaman turpoamisen. Antibioottikuuri määrättiin välittömästi päälle ja arvon tohtorin mukaan se kyllä pitäisi pian rueta tepsimään.
No terve! Maratoniin aikaa vajaat 2 viikkoa ja tämmöinen ihmeellisten sattumien kautta tullut pöpö riesana. Juoksu ja kaikki muukin liikunta piti heittää tyystin pois koko viikoksi. Olo kyllä lähti loppuviikkoa kohti tokenemaan, mutta ei vielä maratonviikon alussakaan ollut täysin terve. Tein päätöksen, että jos olo kohentuukin ns. normaaliksi, en Levillä maratonia juokse, vaan vedän korkeintaan 10km kisan sen sijaan. Juuri näin kävikin. Kunto oli sen verran hyvä, että erittäin mäkisellä reitilläkin 10km kulki tuona Ruskamaratonin viikonloppuna 37.01. Pidin silti täysin oikeana ratkaisuna passata maratonin. Kisan jälkeen vietimmekin kunnon kemut Levillä, jotka Ruskamaratonin jälkeen ovat koko keskuksessa isot ja menevät :)
Aika ennen Havaijin reissua
Levin reissulta kotieduttuani pohdin, että reilut 3 kuukautta aikaa Honolulun maratoniin. Kunto on hyvä ja ehdin saada hyvän vireen päälle. No eihän se niin mennyt. En lähde yksityiskohtia availemaan, mutta eri asteista sairastelua iski päälle tuon tuostakin. Erityisesti lokakuun alussa meni pari viikkoa täysin ilman treenejä. Lekurissakin kävin tätä kysymässä ja meinasivat, että tuon bakteeritulehduksen kukistumisen jälkeen joku virus oli päässyt elimistöön mellastamaan. Pyh, pöh ja plääh!
Kun vointi taas välillä tokeni paremmaksi, lähdin 21.10 Wihan kilometreille Tampereelle juoksemaan puolimaratonin. Tässä tapahtumassahan kierretään 3,333km mittaista rinkiä 6 kertaa puolimaratonilla + ekalla kiekalla juostaan pieni lisälenkki. Sujui ihan jotenkin. Loppuaika 1:22.45 ei ollut viime aikojen tapahtumiin suhteutettuna pettymys, mutta ei hurraahuutojakaan aiheuttanut. Vielä mietin ehtiväni Havaijille kuntoon.
Mutta sitten iski taantumus. Kun vielä kärsin jonkun verran sairastelusta, niin totesin että totinen yritys Havaijilla saa jäädä. Lenkkeilin kyllä terveenä ollessani, mutta määärät olivat suht vähäisiä. Kävin näiden lusmuiluviikkojen lomassa Aktia Cupin 10km osakilpailun juoksemassa 18.11 aikaan 37.09. No joo, olihan kunto nyt kuitenkin aika hyvä omalla mittapuullani.
Havaijin reissu ja Honolulun maraton
Minulla on koko joulukuu 2017 lomaa. Havaijille lensimme Maijan kanssa tiistaina 5.12. Hololulun maraton juostaisiin sunnuntaina 10.12. Olimme majoittuneet maratoniin saakka sellaiseen hotelliin, josta oli vain kävelymatka starttiin.
Hololulun maraton alkaa aamulla klo. 5:00. Niinpä kisapäivänä herätyskello melusi klo. 3:00 yöllä. Söin aamiaista ja venyttelin hieman. Oli aika huikea tunnelma kävellä aamuyön pimeydessä lähtöpaikalle yhdessä 26000 muun juoksijan seuraksi. Olin päättänyt vain hölkätä maratonin läpi ilman mitään aikatavoitteita. Nauttisin tunnelmasta ja auringon noustua maisemista. Niin teinkin ja hölköttelin rennolla mielin kisan aikaan 3:15.54. Suomesta Hololulussa oli juoksemassa myös hyvä tuttavani Timo Leppäkorpi paremman puoliskonsa kanssa. Timokin juoksi kisan vain ihan fiilistelymielessä. Maratonin jälkeen tapasimmekin Timon ja Sarin illanistumisen merkeissä. He jatkoivat lomaansa käyden eri saarilla kuten teimme mekin.
Havaijin saaret on huikean hieno paikka. Lomailimme siellä lähes koko joulukuun 2017. Kävimme eri saarilla, joiden maisemat poikkeavat huimasti toisistaan. Todella käymisen arvoinen paikka, jossa tekemistä, nähtävää ja koettavaa on vaikka miten paljon. Kauain saarella lensimme helikopterikyydilläkin eri saaren kolkkia tutkailemassa. Siellähän on kuvattu elokuvista mm. Jurassic Park ja Peter Jacksonin King Kong. Takaisin Suomeen lensimme vasta jouun jälkeen ja kokonaisuutena voin sanoa reissun olleen yksi parhaista ikinä mitä olen tehnyt.
Muutto Vantaalle
Olin aikaisemmin syksyllä hakenut töihin Vantaalle. Tällä kertaa ajatus kaupunginvaihdosta ei ollut täysin oma, sillä vaimoni alkoi jutella kiinnostavista työkuvioista, joita hänelle olisi pääkaupunkiseudulla tarjolla. Kun sitten sain tämän hakemani paikan, alkoi Maijakin työn haun kunnolla.
Jo ennen tuota joulukuun 2017 Havaijin reissua olimme setvineet itsellemme vuokra-asunnon Vantaalta, ihan Tikkurilan aseman vierestä. Myös romuja veimme sinne jo marraskuun lopussa, koska tiesin aloittavani työt uudessa jobissa heti uudenvuoden jälkeen. Maija tuli lopullisesti taas hieman "jälkijunassa", helmikuun alussa. Seinäjoen kämppä meni myyntiin ja idea oli asua vuokralla Vantaalla niin kauan kunnes se menee kaupaksi.
Näin ympyrä tavallaan sulkeutui, sillä Vantaaltahan olimme muuttaneet pois syksyllä 2009.
Treenisuunnitelmat vuodelle 2018
Kun elomme oli asettunut Vantaalle vuoden 2018 alussa, aloin arjen pyöriessä taas normaalisti miettimään myös treenejä ja tulevaa maratonia. Ajattelin juosta sen vasta tuon vuoden syksyllä jossain, sillä kevät tulisi liian äkkiä. Treenit kulkivat ihan mukavasti, määrät olivat jo heti vuoden alusta pitäen aika hyviä ja motivaatio juoksemiseen yleisesti korkealla.
Kevät 2018
Huhtikuun alussa juoksin vuoden 2018 ensimmäisen kisani. Se oli Nummelaharjun hölkkä (7km) Vihdissä. Vaikka kunto tuntui hyvältä treeneissä, ei kauden eka kisa taaskaan kummoisesti sujunut. Reitillä 2 kertaa ylitetty pitkä nousu vei itseltäni voimat totaalisesti ja loppuaika oli 26.20. Ajattelin tempoa kisoja treenimielessä nyt enemmänkin keväällä ja jo viikon kuluttua juoksin taas toisessa Vihdissä pidetyssä tapahumassa. Tämä oli Averian lenkki (10km), joka juostiin myös erittäin mäkisessä maastossa ja sisälsi vielä pätkän polkua. Kaiken kukkuraksi polkupätkältä ei ollut vielä kaikki lumet sulaneet ja hetken piti sohjossa tarpoa. Nyt kuitenkin kulki ja loppuaika 37.57 tuolla reitillä nosti hymyä huulille.
Huhtikuuhun mahtui vielä kolmas kisa, joka oli 28.4 juostava Kyrönjoki maraton Ylistarossa Seinäjoen lähellä. Kyrönjoki maratonin reitti on erittäin nopea ja tasainen, mutta myös erittäin tuulelle altis. Olikin suoranainen ihme, että kisapäivänä ei tuullut juuri lainkaan, sillä yleensä noilla lakeuksilla puhalsi aina jonkinmoinen puhuri. Lisäksi lämpötila oli juoksukisaan täydellinen: 10-12c ja aurinkokin paistoi. Tasaisella vauhdinjaolla juoksin puolimaratonin 1:19.52 ja totesin kunnon olevan jopa parempi kuin olin edes ajatellut. Ainoastaan viikko tästä puolimaratonista juoksin vielä Tuusulajärven maratonilla 10km matkan aikaan 37.43. Voi veljet! Tästä oli hyvä lähteä kesään ja rakentamaan maratonpohjia syksyksi.
Paluu monttuun... ja syvään sellaiseen!
Kesäkuun alussa akillejänne alkoi kipuilla lenkeillä melkoisesti. Koetin sitä parhaani mukaan hoitaa kylmällä, tulehduskipugeelillä ja mitä konsteja ikinä keksinkin. Silti kivut yltyivät ja vaihdoin juoksun korvaaviin treeneihin. Ajattelin, että taistelen hullun raivolla korvaavia treenimuotoja muutaman viikon, jotta kuntotaso ei tippuisi ja kokeilen sitten juoksua. Jospa toivetita syksylle ei tarvitsisi vielä haudata.
Kun sitten heinäkuun alussa kokeilin juoksemistta, oli akilles välittömästi aivan turkasen kipeä. Vai niin! Tämä on sii taas pelin henki. Jos aikaisempina vuosina oli vammojen kanssa taistelu saanut mielen välillä apeaksi, niin nyt kyllä korpesi vieläkin enemmän. 3 edellistä vuotta oli mennyt joko vammasta toipumiseen tai sitten joku tauti ilmestyi pilaamaan hyvin tehdyn työn ihan H-hetkien kalkkiviivoilla.
Muistan elävästi ajetelleeni, että pohja se on minunkin ämpärissä! Tein arvion tilanteesta. Akilles oli niin kipeä, että siihen koski käytännössä koko ajan. Päätin laittaa juoksut seis ainakin kuukaudeksi. Tämän päätöksen tehtyäni taisin muuten lähteä Turkuun pariksi päivää oikein kunnolla kaverieden kanssa remuamaan.
Akilleskivut hävisivät heinäkuun aikana. Elokuussa oltuani yli puolitoista kuukautta juoksematta, päätin kokeilla, miten jänne reakoi. Vain muutaman lenkin jälkeen oli kivut taas arkea. Asia tuli harvinaisen selväksi! Tutkimuksiin täytyy mennä, jos tästä vielä mielii harrastusta jatkaa. Syyskuussa kävin mangneettikuvissa ja varasin ajan ortopedi Ilkka Räsäsen vastaanotolle. Ilkkahan on itsekin vanha maratonjuoksija, jolla maraton on taittunut aikaan 2:30.50 ja arvostettu lääkäri urheilijoiden keskuudessa. Ja taas oli tuomio selvä: akilles täytyisi opetoida. Räsäsen mukaan jänteessä on kiinnikkeitä paljon, tulehduksen aiheuttamaa arpikudosta ja repeämän alkua nähtävissä, että voisin olla vaikka puoli vuotta juoksematta, mutta kipu luultavasti olisi seurana pian uudelleen.
Voi turkanen sentään! Nyt ei ollut motivaatio ainoastaan montussa, vaan sen kaikki rippeetkin olivat hävinneet. Pitäskö lopettaa koko touhu?!? Mietin että rakennan juoksukengistä ja muista treenivermeistä komean rovion pihalle. Keksisin sitten itselleni jatkossa vapaa-ajalle jotain ihan muuta puuhaa. Myönnän, että koskaan ei juoksuharrastuksen lopettaminen ole yhtä konkreettisesti mielessä ollut kuin tuolloin. Väkisinkin tunne oli, että tappelen vain vääjäämätöntä vastaan ja kroppani ei vain ole suotu kestämään edes tämän tason tavoitteellista harjoittelua.
Kuitenkin varasin ajan leikkaukseen, joka olisi 26.11.2018. Tuttavistani Leppäkorven Timokin oli kärsinyt akillesvaivoista ja hänellä olisi sama operaatio niin ikään Räsäsen suorittamana viikkoa minua ennen.
Tästä jatkuu...
... tarina toisella kertaa. Ajattelin alunperin tämän oion olevan historiikkini viimeisen, mutta tuli nyt niin pitkästi tekstiä, että naputtelen aivan lähihistorian vuodet vielä erilliseen jatkokertomukseen.
OSA 8: VAIKEUKSIEN KAUTTA TAVOITTEESEEN
Ajattelin alunperin jo edellisen osan olevan tämän kestävyysjuoksuharrastusta kuvaavaan historiikkini viimeinen. Mutta asiaa on paljon ja minähän en kovin lyhyesti osaa sitä kuvailla, vaikka yritinkin turhaa jorinaa karsia. Eli tässä siis osa 8.
Edellisessä osassa jäin vuoteen 2018. Hyvän alkuvuoden jälkeen kesällä tuli kunnolla lunta tupaan ja salamat iski olohuoneeseen saakka akillesjännevaivan muodossa. Eikä ainoastaan fyysisen vaivan muodossa, vaan kyllä kaikki motivaation rippeetkin koko touhuun alkoivat kadota. Koetin kesän ottaa vielä siltä kantilta, että jospa tämä menisi levolla ohi. No menihän se sillä tavalla, että kivut akilleksesta katosivat, mutta kun koetin elokuussa juosta yli puolentoista kuukauden tauon jälkeen, kivut palasivat ja olivat kohta päällä jatkuvasti eloa kiusaamassa. Ortopedi Ilkka Räsäsen tuomio syksyllä oli, että koipi tartvitsee leikata, jos sillä haluaa taas kivuitta juosta.
Kuten edellisessä osassa kerroin, eivät vuodet tätä ennen olleet maratontavoitteen suhteen olleet kovinkaan ruusuisia. 2014 polvivaivat kiusasivat. Kevättalvella 2015 repesi nivunen, joka operoitiin huhtikuun alussa. Siitä toipuminen kesti aina syksyyn saakka ja vuosi oli tavoitteiden suhteen pilalla. 2016 olin syksyllä elämäni kunnossa, mutta sairastuin pirullisesti maratonviikolla lokakuun lopussa. 2017 surkeaakin surkeamman tuurin seurauksena eskaloitui päälle sairastelukierre, joka pilasi loppuvuoden treenit ja sitä myötä tavoitteet juosta maraton hyvään tulokseen. Kun tällaiset koettelemukset vaivasivat jo vuosia ennen tätä akillesjännevaivaa, niin tässä kohtaa tuntui kyllä, että pitäsköhän koko tavoitteellinen juoksu lopettaa?!
Syksy 2018
Elelin aika "huolettomasti" syksyllä 2018. Tuli biletettyä kavereiden kanssa ja tehtyä kaikkea sellaista, johon ei oma urheileminen liittynyt oikein mitenkään. Penkkiurheilu tietty kuului arkeen, kuten se aina tekee, oli tilanne sitten mikä tahansa. Töissä oli tietty aikaa raataa huolella kun ei tarttenut edes miettiä, ehtiikö treenaamaan vaiko ei. Akillesjänneleikkaus oli ohjelmassa marraskuun lopussa ja kyllähän kunto tippui jo sitä ennen tällaisen elämäntyylin surauksena aika pohjille, mutta en jaksanut mokomasta välittää pätkän vertaa. Ajatuksena oli, että hoidetaan leikkauksella akilles kuntoon ja katsotaan sitten ajan kanssa, jaksaako alkaa uudestaan treenaamaan.
Akillesjänneleikkaus ja leikkauksen jälkeistä elämää
Oikea akillesjänteeni operoitiin Pohjola Sairaalassa Helsingissä 26.11.2018. Kaverini Timo Leppäkorpi oli samasta vaivasta ollut Räsäsen Ilkan pöydällä vain 2 viikkoa aikaisemmin, joten omasin myös "toipumistoverin".
Itse operaatio sujui Räsäsen mukaan hyvin. Kuukaudeksi määrättiin sairaslomalle. Makasin joulukuun kotona koipi ojossa ja kuten artata saattaa, kaltaisellani syöpöllä penkkiurheilijalla paino nousi jälleen aika messevästi. Umpisurkeaksi laskeneen kunnon lisäksi keräsin siis vielä massaakin vallan messevästi. Toipumisajan päivät kuluivat yleensä sitä rataa, että aamula raahauduin kämppämme alakertaan, parkkeerasin ruhoni sohvalle töllöttimen ääreen, jonne sitten välillä (lue lähes koko ajan) hain keittiöstä murkinaa, herkkuja ja muuta syötävää. Oluttakin tuli siinä välillä antaumuksella litkittyä.
Jälkitarkastuksessa joulukuun puolivälin jälkeen sain luvan joulun tienoilla aloitella korvaavia treenejä tekemään ja muulla tavoin jalkaa kuntouttamaan. Akilles oli parantunut hyvin ja ei tuntunut tykkäävän arkielosta joulukuun lopussa kovin pahaa. Töihin palasin vuoden viimeisenä päivänä ja pari kertaa kävin sitä ennen jo kuntopyörää polkemassa. Jouluna muista vaakan näyttäneen "huippulukemiksi" 94kg, eli noin 16kg oli elopainoa kertynyt syksyn mittaan. Suhteellisen raskaalta tuntui normaaliin verrattuna jo kevytkin liikunta.
Motivaation paluu
Olin syksyllä jo lähestulkoon tulitikut kädessä ollut virittelemässä roviota kaikista juosuvermeistä. Vuoden lopussa tuntui kuitenkin siltä, että täysin kaivoon pudonnut motivaatio alkoi sieltä jostain nostaa taas päätään. Eihän tätä nyt tähän jätettäisi. Ei nyt aina voi olla huonoa tuuria, paistaa se päivä risukasaankin ja mitä näitä kuuluisia sanontoja nyt onkaan. Näin miettien päätin, että täältä noustaan vielä!
Aloin mätkiä korvaavia treenejä aika kovallakin intensiteetillä. Erityisesti wattbiken polkeminen ja crosstrainerin vatkaaminen tulivat jälleen kunnolla tutuiksi. Koska kunto oli surkea, puuskutin näiden laitteiden päällä kun veturi ja hikoilin järven kokoisia lammikoita kuntosalin lattialle. Myös lihaskuntoa ylläpidin jumpilla ja kuntosaliharjoitteilla useita kertoja viikossa. Pikku hiljaa paino alkoi tippua ja kuntokin kohentua.
Paluu juoksun pariin
Tammikuun lopussa kokeilin juoksua ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen. Tämän jälkeen juoksin salin matolla kerran tai pari viikkoon, vaikka pääpaino luonnollisesti oli edelleen noissa "kivoissa" korvaavien mättämisessä.
Helmikuussa juoksin treenipäiväkirjamerkintöjen mukaan 125km. Tähän osui myös kavereiden kanssa tehty New Yorkin reissu, jossa oli kerta kaikkiaan pakko päästä lenkille legendaarisen Central Parkin reiteille. Vaikka mestat hienot olivatkin, niin siitä lenkistä jäi kokonaisnautinto saamatta sillä ainoana reissuu sopivana lenkkeilypäivänä olin edellisen illan juhlimisen jälkeen melkoisessa krapulassa. Päätin kuitenkin, että en nyt hemmetti vieköön ole turhaan lenkkareita New Yorkiin saakka raahannut ja kiersin about 8km Central Parkin reittejä kammottavasta olosta huolimatta. Ei järkevää, mutta laitetaan taistelufiiliksellä menemisen kunniaksi :)
Maaliskuussa sain kasaan juoksua jo 217km, vaikka enemmän kulutin edelleen crosstraineria juoksuliikkeen omaisena treeninä, kuin itse juoksua sain tehtyä. Eipä siinä, parempaa kohti mentiin koko ajan.
Huhtikuu oli tietyssä mielessä käännekuukausi, sillä nyt pystyin pääpainon treeneistä siirtämään juoksuun. Fiilis oli taas hieno! Minä en vaan jotenkin mistään muusta treenimuodosta saa yhtä hyvää tunnetta kehooni ja erityisesti mieleeni kuin juoksemisesta.
Loppukevät ja alkukesä 2019, sekä tavoitteet syksylle
Kun huhtikuussa sain juoksumäärät ns. normaalille tasolle, aloin oikeasti miettiä, mihinkäs tässä nyt ryhtyisi sitten treenaamaan. No maratonille tietysti, sehän nyt oli selvääkin selvempää. Ja se 2:50 on edelleen alittamatta, joten tavoitteita ei tarvinnut kauaan pohtia.
Olin jo aikaisemmin miettinyt, että New Yorkin maraton olisi kiva juosta. Katsoin vain, että sinnehän ei ihan tuosta vain mukaan pääsisi, vaan suurin osa porukasta otetaan mukaan arvontamenettelyn kautta. Alle 3 tunnin maratonajalla pääsi suoraan A-lähtöryhmään, mutta aika piti olla juostuna kahden edellisen vuoden aikana. Onneksi A-ryhmään pääsi myös alle 1:21 puolimaratonin tuloksella, kunhan sekin oli juostu kahden vuoden sisällä. No jopas! Ennen akillesvaivoja olin ehtinyt keväällä 2018 juosta puolimaratonin 1:19.52. Lykkäsin sisään ilmoittautumiseni, sekä linkin tuohon puolimaratonin edellisvuoden tulokseeni järjestäjille ja aika pian tuli vahvistus, että olen hyväksytty mukaan New Yorkin maratonille 2019. Nyt oli siis vuoden tavoite selvääkin selvempi: olla marraskuun ensimmäisen sunnuntaina kunnossa, jotta juoksen New Yorkissa hyvän tuloksen.
Toukokuun puolivälissä osallistuin yli vuoden tauon jälkeen kisaan. Näyttämö tälle oli Hitå-kymppi (10,7km) Sipoossa. Sen reitti oli hurjan mäkinen, sek muutenkin aivan tautisen raskas. Hyydyin aivan täysin aikaan 45.09. Viimeiset kilsat olivat juuri ja juuri kävelyvauhtia kovempaa. No tuli ainakin kisakausi avattua, vaikka kunto ilmeisesti edelleen oli maksimisuoritukseen totaalisen huono. Viikko tästä kävin Yritysmaratonviestissä juoksemassa 3 osuutta (2,2km) ihan sellaisen kovana harjoituksena. Vauhti ei sielläkään kovin hääviä ollut, mutta työpaikan joukkuetta edustin kunnialla.
Tämän jälkeen sain vedettyä mielestäni ihan hyviä treeniviikkoja. Kesäkuun puolivälissä juoksin Jukolan viestissä 6 osuuden kaverin houkuttelemana Arsenal Finland - joukkueessa. Tuli taas hortoiltua metikössä vähän miten sattuu ja sain n. 12km osuuteen tärvättyä liki 2 ja puoli tuntia aikaa, mutta loppujen lopuksi hyväksytysti oli tullut kaikki rastit leimattua.
Viikko juhannuksen jälkeen ohjelmassa oli Helsinki Central Park Run (10km). Se oli ihan mukava testi siitä, että missä tällä hetkellä mennään. Aika 37.50 ei ihan tyydyttänyt, mutta ei kovan helteen ja tuulen takia liikaa harmittanutkaan. Tästä olisi hyvä jatkaa kohti syksyä.
Heinä- elokuu 2019
Heinäkuun alussa kävin Oulun seudulla ja juoksin siellä puolimaratonin Limingan rantalakeusjuoksussa. Ajalla 1:22.43 irtosi jopa koko kisan voitto, mutta puolikkaalla ei ollut liikaa väkeä. Pääosa porukasta juoksi tuossa tapahtumassa 10km, jolla oli myös kovempi taso. Sen jälkeen pidin kisoista useamman viikon tauton ja koetin vain treenata. Heinäkuun lopussa läksin Heinolaan juoksemaan taas puolimaratonia, mutta keskeytin 10km jälkeen kun vatsa tykkäsi jostain syystä sekoilla kovassa helteessä. En antanut tämän lannistaa, vaan lähdin elokuun alussa Helsinki Twilight Runille 10km kisaamaan. Aika 37.35 ei ihan vastannut odotuksia, mutta näillä mennään.
Olin jo aikaisemmin kesällä päättänyt lähteä juoksemaan syyskuun alussa maratonin myös Levin Ruskamaratoniin, jonne joka vuosi suunnataan tietyn kaveriporukan kanssa muutenkin. Sitä kohti oli tekeminen iskostettu, vaikka en ajatellutkaan Ruskamaratonilta mitenkään huipputulosta tulevan. Pohdin kuitenkin niin, että ennen New Yorkia kropalle olisi syytä palautella paria kuukautta aikaisemmin mieleen, miltä se maratonin juokseminen taas tuntuikaan. Pieni takaisku tuli elokuun puolivälissä flunssan muodossa, mutta se jäi onneksi tällä kertaa todella lyhyeksi ja tekeminen saattoi jatkua.
Ruskamaraton 7.9.2019
Menin Leville lentäen Vantaalta maratonia edeltävänä päivänä. Itse kisapäivänä keli oli täydellinen: lämpöä kisan aikana +7-10c, aurinko paistoi ja oli lähes tyyntä. Ruskamaratonin reittihän on huippuraskas, joka kiertää puolimaratonin mittaisen lenkin 2 kertaa Levitunturin ympäri. Läksin paiskomaan sellaista 4.00-4.05 kilsavauhteja. Ensimmäinen kierros meneekin aivan pläänien mukaisesti ja puolikkaan väliaika on 1:25 haminoilla. Tämän jälkeenkin meno jatkuu hyvänä. Sen sijaan ennen 30km paalua alkaneissa kovissa nousuissa alkaa painaa. Se oli kohta kuitenkin pienin murhe, sillä ylämäkiä seuranneessa alamäessä jalat kramppaavat totaalisesti. Oli pakko pysähtyä venyttämään koipia, mutta helpotus oli vain hetkellinen. Koko viimeinen kymppi olikin tuskaista taistelua kramppeja vastaan ja jalat olivat muutenkin ihan loppu. Raahauduin maaliin ajassa 3:10.51, joka oli kaukana siitä mitä olin kuvitellut juoksevani. Vaikka reitti oli mäkinen ja kunto ei vielä paras mahdollinen maratonille, niin kyllä minä nyt 3 tuntia ajattelin tuollakin alittaa.
Analyysi jalkojen keston liki täydellisestä lakkaamisesta oli, että en ollut tehnyt läheskään tarpeeksi maratonin tuloskunnon vaatimia pitkiä lenkkejä tai tasavauhtia kovia pidempiä lenkkejä. Treenipäiväkitjat vahvistavat jälkikäteen katsottuna tämän todeksi. Vedin Levillä asiaan kuuluvaan tyyliin kunnon "jälkipelit", joista taisin toipua pitkälle seuraavaan viikoon. Sitten oli edessä treenitrupeama 2 kuukauden päässä häämöttävälle New Yorkin maratonille.
Ruskamaratonin jälkeen...
...tosiaan seuraavalla viikolla toivuin kemuista ja otin muutenkin sen viikon löysemmin. Sitten aloitin kuitenkin valmistautumisen kohti New Yorkia. Sain ihan hyvin treenejä plakkariin, mutta jälkiviisaana voi todeta edelleen noiden pitkien lenkkien jääneen turhan vähälle. Lokakuun alussa juoksin Porvoossa Lokakuun kympin (8km) aikaan 30.37. Tässä kisassa on muuten maailman parhaan palkinnot kisan kokoon hähden. Itsekin sain yleisen sarjan kakkossijasta ison pytyn ja laadukkaat kiikarit.
12.10 juoksin Vantaan maratonilla puolimaratonin aikaan 1:21.51. Rehellisesti täytyy sanoa, että olin toivonut parempaa tulosta ja jalat eivät vain oikein pelittäneet. Hieman alkoi huolestuttaa, että kerkeääköhän tuo jalkojen iskutuksen kesto kuitenkaan tarpeeksi hyväksi New Yorkin maratonille?! Tekemällähän tämäkin toki selviää, kuten aina. Lokakuun lopussa tempaisin vielä Halloween Runissa 10km aikaan 37.52 ja luotto ei nyt ollut pohjalla, mutta ei kovin korkeakaan.
New Yorkin maraton 3.11.2019
New Yorkin maraton juostaan aina marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina. Menimme kaupunkiin torstaina. Tein normaalit viimeisten päivien viimeistelyt ja valmistauduin kisaan.
Itse maratonhan on kokemukena kerta kaikkiaan huikea. Olimme varanneet hotellin keskikaupungilta, josta lähdin aamulla klo. 4:00 jälkeen metrolla Staten Island Ferrylle, josta sitten tämä lautta kuskasi juoksijat lähtöpaikalle Staten Islandille. Sieltähän lähtö tapahtuu Verrazzanno Narrows Bridgeä myöten kohti cityä. Kannustus on reitin varrella käsittämätöntä ja ihmisiä on pilvin pimein. Myös erilaisia bändejä, rytmiryhmiä yms. on vaikka miten paljon.
Olin A-lähtöryhmässä ihan eliitin takana hyvillä lähtöpaikoilla ja pääsin liikkeelle siis ensimmäisessä starttiaallossa. Verrazzano Narrows Bridgelle noustaan heti kärkeen aika ramakasti ja muutenkaan New Yorkin reitti on aika haastava korkeuseroiltaan. Meno on kuitenkin ihan mukavaa Brooklyniin tultaessa ja jatkuu sellaisena Queensin kaupunginosaan saavuttaessa. 25km jälkeen noustaan Queensistä ensimmäisen kerran Manhattanille vievälle Queensboron sillalle. Nousun aikana alkoi painaa ja erityisesti jalat tuntivat todella raskaille.Manhattanilla painetaan tämän jälkeen kilometritolkulla 5th Avenueta pitkin kohti Bronxia, josta reitti koukkaa takaisin Manhattanille ja päättyy Central Parkiin. Jalkaparkani olivat jo Bronxissa ihan kuitti ja meno oli tuskaista taistelua kahden kuukauden takaisen Ruskamaratonin tyyliin. Välillä piti kävelläkin kun jalat eivät vain toimineet, vaan vuoroin kramppasivat milloin mistäkin. Kimmoisuus oli täysin kadonnut ja läpsytin menemään ihan kuin joku olisi mäiskinyt vetelää kumia asfalttiin. Central Parkissa raahauduin maaliviivan yli umpisurkeassa ajassa 3:08.19, joka alitti kaikki rimat mitkä olin kisaan asettanut. Hienoa reittiä ja kokemusta huikeaa kisaa, tunnelmaa ym. kohtaan latisti pahasti oma käsittämättömän huono suoritus. En oikein osannutkaan kisan jälkeen nauttia tunnelmasta, vaan lähinnä manasin surkeuttani!
Kisapäivän iltana ja seuraavana päivänä sen sijaan osasin nauttia New Yorkin antimista täysillä. Seuraavalla viikolla kävimme vielä Philadelphiassakin ja olihan kyllä mukavaa nauttia kaupunkien historiasta, urheilutarjonnasta ja ravintolaelämästä. Reissu oli muutoin täysi kymppi, lukuun ottamatta huonosti kulkenutta maratonia.
Maratonin jälkeinen loppuvuosi
Kun kotiuduimme Amerikan reissusta, vietin vielä marraskuun lopun Suomessakin täysin lusmuillen. Tulipa kaikenlaisissa kemuissakin käytyä ja pikkujouluja juhlittua. Joulukuussa aloin taas uuudelleen treenana. Uusi tavoitekin oli selvillä: Wienin maraton huhtikuussa 2020. Nyt kunto oli jo valmiiksi hyvä ja ei muuta kuin tätä kohti.
Tein myös yhden ison muutoksen treeniohjelmaani. Se oli se, että juoksin siitä eteenpäin viikon pitkän lenkin keskellä viikkoa viikonlopun sijaan. Kova juoksija Harri "ForrestG" Nissinen ehdotti minulle tätä, kun oli itsekin treenatessaan juossut viikon pitkän lenkin usein muuhun kuin viikonloppuun. Ajattelin tempoa myös kisoja kovina treeneinä aika paljon viikonloppuisin, joten mietin tämän palvelevan niitäkin aika hyvin.
Alkuvuosi 2020
Talvi 2019-2020 oli Etelä-Suomessa täysin lumeton. Juoksun harrastajalle tämä kävi paremmin kuin hyvin, vaikka välillä jatkuva vesisateessa tarpominen tympäisikin. En muista koskaan tätä ennen tehneeni tammikuussa vetotreenejä ulkokentällä, mutta nyt tämäkin tuli koettua. Vuoden ensimmäisen kisankin juoksin heti tammikuussa. Aktia Cupin kolmannessa osakilpailussa 10km taittui aikaan 37.30. Juoksin koko matkan Leppäkorven Timon kanssa samaa matkaa, mutta Timo tempaisi vikalla kilsalla reilun 10 sekunnin kaulan minun jäädessä haukkomaan henkeäni.
Nyt treeneissä oli edelliseen vuoteen nähden myös aivan eri meininki, sillä pitkiä lenkkejä tein säännöllisesti joka viikko ja tunsin niiden myös purevan. Toki lähtökohdatkin olivat aivan erilaiset kuin vuosi takaperin, jolloin olin juuri toipunut leikkauksesta ja kunto oli muutenkin pohjalukemissa. Helmikuun Aktia Cupin kisa sujui kovan viikon päätteeksi ihan hyvin ajan ollessa nyt 37.15. Olen toki kympin juossut paljon paremminkin, mutta treenit tähtäsivät maratonille ja juoksin tämänkin kisan erittäin raskaan treeniviikon rasittamana. Alkoi olla fiilis, että huhtikuusa jysäytän Wienin maratonin nopealla reitillä ennätykseni ihan uusille lukelemille!
Maaliskuun alussa, tarkemmin 7.3 läksin Porin Karhuhalliin juoksemaan puolimaratonia. Tapahtuma oli APK hallimaraton. Eihän 400m radan kiertäminen puolimaratonin verran, eli 53 kierrosta ja osat päälle nyt kauhean järkevältä kuulosta, mutta tämä palveli tähän paikkaan täydellisesti omia treenisuunnitelmia. Kisa antoi lopullisen luoton sille, että nyt olen oikealla tiellä. Vaikka takana oli jo alkuviikosta juostu 32km pitkä lenkki ja torstaina tehty 6x1000m ratavedot, niin kulku oli alusta pitäen tosi hyvä. 10km väliajan ohitin niin, että aina kierroksen alussa näkyvä loppuaikaennuste povasi hieman päälle 1:20 tulosta. Virtaa kuitenkin oli ja laitoin tämän jälkee lisää pökköä pesään. Loppuaika 1:19.12 ylitti kaikki odotukset. Wienin maratonille oli 5 viikkoa aikaa ja pullat olivat todella hyvin uunissa. 2 viikon päästä juoksisin vielä Aktia Cupissa 10km, jonka jälkeen hyvät viimeistelyt. Fiilis oli katossa! Monen vuoden taistelun jälkeen olin siinä kunnossa, että 2:50 voi maratonilla realistisesti odottaa alittuvan.
Koronaviruspandemia ja maailma uuteen malliin
Maaliskuussa Kiinasta liikkeelle lähtenyt koronavirus alkoi jyllätä Euroopassakin. Tapahtumia alettiin perua kaikilla rintamilla ja ihmisten kokoontumisia rajoittaa. Tietenkin tämä näkyi kohta juoksusikoissakin. Aktia Cupin talven viimeinen osakilpailu 21.3 peruttiin ja kohta tui tieto, että Wienin maratonia ei todellakaan 19.4 juostaisi. No terve! Olin elänäni kunnossa ja sitten tulee tällainen! Nyt kyse ei tietenkään ollut omasta epäonnesta, mutta kyllä mieleen tuli kaikkien omien vaikeuksien jälkeen, että eikö vain ole tarkoitettu, että pääsen maratonia hyvässä kunnossa juoksemaan? Antti + maraton tuntui jotenkin olevan yhdistelmä joka ei vain onnistu, ei sitten millään!
Mietin, että juoksisin Suomessa maratonin toukokuussa. Jospa pienempiä kisoja ei niin peruttaisi, toisin kuin juuri 30000 juoksijan Wienin maratonin kaltaiset megaisot tapahtumat. No pian selvisi, että myös jo toukokuun kisoista Oulun Terwamaraton ja Yyterin maraton peruttiin. Plääh! Ei sitten tämäkään onnistu!
Loppukevät ja alkukesä 2020
Kun koronan seurauksena kevään ja alkukesänkin kisat olivat peruttu, tein päätöksen vetää hetki rauhallisemmin. Juoksin kyllä koko ajan ihan hyviä määriä (päälle 100km viikkoon), mutta himmasin tehot treeneistä huhti-toukokuun aikana aika alas. Mietin näin jaksavani kesällä sitten aloittaa uudelleen kunnon rypistyksen kohti syksyn maratonia enkä polta kynttilää loppuun liian aikaisin.
Tavoitteeksi Vantaan maraton
Tuon peruuntuneen Wienin maratonin jälkeen loin katseet tosiaan kohti syksyä ja valitsin uudeksi tavoitteeksi Vantaan maratonin, joka juostaisiin perinteiseen tyyliin lokakuun toisena sunnuntaina. Tämähän olisi itselleni todellinen kotikisa, sillä Vantaan maratonin lähtö/maali sijaitsevat vain noin 400m kotioveltani Tikkurilan urheilupuistossa.
Hyvä kesä
Kesäkuun alussa aloin taas 2 kuukauden löysemmän vaiheen jälkeen kiristää ruuvia treeneissä pikku hiljaa. Kävin heti kuun alkuu juoksemassa Heidehofin rykäisyssä 1000m aikaa 3.17. Ei tietty kovin kummoinen tulos, mutta nopeuteni keskimatkoilla ei koskaan ole häikäissyt. Kuun puolessa välissä juoksin 10km kisa Runner´s Highn Summer Tourin ekassa kisassa kovassa helteessä aikaan 37.41. Ei sekään niin kummoisesti, mutta kaikessa pidin mielessä, että tärkein näissä kisoissa on kovan teeenin saaminen maratonia varten, ei itse kisa tai sen tulos. Kisan jälkeen vaihdoin puhelinnumeroita kisaa katsomassa olleen Teemu Plantingin kanssa. Teemun olin jo aiemminkin tavannut ja tiesin miekkosen hyvinkin, mutta nyt alkoi parempi yhteydenpito. Juoksun(kin) kautta tulee näin hyviin tyyppeihin tutustuttua.
Jatkoin treenejä. Määrää ja laatua tuli ihan kivasti, joskin koetin pitää mielessä, että kovimmat viikot ajoitan vasta elo-syyskuulle. Vajaa viikko juhannuksen jälkeen lähdin taas Runner´s Highn järjestämään kisaan, Helsinki Central Park Runiin juoksemaan 10km. Olinhan juossut siellä edellisenäkin vuonna. Kisassa kävi kuitenkin niin, että juoksin edellä menneen porukan perässä reitiltä harhaan jossain 6-7km välillä. Ensimmäinen kerta ikinä kun minulla kävi näin. En usko, että yksin olisin harhaan juossut, mutta kun kaikki edellä menijätkin sinne paiskoivat niin suuremmin ajattelematta apinana perässä. Kisan jälkeen kävikin ilmi, että iki 15 kaveria oli harhaan juossut, eli jotain kummallista reitin merkkauksessa oli saattanut olla vikana. Kummallista, sillä Runner´s Highn kisojen reitit ovat yleensä tosi hyvin merkattu. Kisan jälkeen verkkasin yhdessä Päivi Kauppisen kanssa, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Tällöin tapaaminen tosin jäi vain juttelun ja verryttelyn asteelle, eikä edes yhteystietoja vaihdettu, mutta myöhemmin hänestäkin on tullut "hengenheimolainen" ja erittäin mukava tuttava lisää kestävyysjuoksun kautta saatuun kaveriporukkaan.
Treenit soljuivat tämän jälkeenkin mukavasti. Heinäkuun puolivälissä olivat vaimon kaverin häät Jyväskylässä ja tämä viikko oli jo etukäteen mietitty sitä silmällä pitäen kevyeksi. Johtuen myös tietty siitä, että juhlittua tuli itsensä suhteellisen ramakkaan "palautuneisuuden" tilaan.
Viikko näisä häistä ja olin taas starttiviivalla kymppiä juoksemasa Runer´s Highn Summer Tourin kolmannessa ja viimeisessä osakilpailussa. Kisapäivälle osui kaatosade ja kova tuuli. 10km reitti kulki ensin myötätuuleen 5km, teki pienen silmukan ja sitten oli loppureitille vastatuulta tarjolla. Käsijarru päälläkin painoin ekat 5km myötätuuleen alle 18 minuuttiin. Kohta kuitenkin meno muuttui vastaiseen taistellessa, eikä vauhti luonnollisesti ollut yhtä messevää, fiiliksestä puhumattakaan. Loppuaika 37.26 oli kuitekin ihan ok keliin nähden.
Maratontreenit käyntiin
Kun Vantaan maratoniin oli 11 viikkoa aikaa, aloitin tarkemmin suunnitellut treenirupeaman sitä kohti. Heinäkuun lopusta alkaen, jatkuen koko elokuun ajan määrät olivat aika kovia ja tehojakin tein suht ramakasti. Elokuun alussa lähdin Järvisen Mikon kanssa Tuusulajärven maratonille kymppiä juoksemaan. Jo toisen kerran samaan kesään juoksin reitiltä harhaan. Etenin kakkosijalla Mikon painaessa horisnonttiin jo alkukilsoilla. Yksin edetessä meinasin reitiltä harhautua useita kertoja jo lopullista eksymistä ennen, mutta 9km kohdilla se sitten tapahtui lopullisesti. Umpisurkeasti merkattu reitti, josta annoinkin palautetta järjestäjille ja vannoin, etten ikinä siellä enää juokse!
Tuon Tuusulajärven fiaskon jälkeen heti seuraava treenikisa oli viikon päästä juostu Haaga Run (10km). Kovan treeniviikon päätteeksi juoksin kovassa helteessä 37.22. Aika tyydytti, vaikka ei taaskaan 37min. alittunut. Siitä taas vain viikko ja juoksin Turuss puolimaratonin Paavo Nurmi maratonilla, jolla olin sitä ennen takavuosina kahdesti juossut, elämäni parhaimman ja paskimman puolimaratonin. Nyt kulki pienessä tihkusateessa vallan mainiosti aikaan 1:19.57. Myhäilin tyytyväisenä. Olin jopa kokonaiskilpailun kolmas, eli taso ei ollut niin kovan kuin Paavolla yleensä. Mieleen jäi kun ohitin normaalisti itseäni selvästi paremman juoksija Juha Hellstenin pari kilometriä maalista ja hän kannusti oikein kunnolla, vaikka itsellä ei kulkenut. Hienoa urheiluhenkeä!
Kisaputki jatkui taas viikko tästä Länsiväyläjuoksussa (17,3km), joka oli koronan takia siirretty elokuun loppuun huhtikuulta. Olin siellä juossut edellisen kerran vuonna 2010 yhden elämäni parhaista kisoista ja nytkin kulki erittäin hyvin. Etenimme Laitilan Lassin, Nikulan Timon ja Hartikaisen Heinin kanssa nelikossa ensimmäiset 10km. Sitten kolmikko painoi kaasua ja jäin heistä reilut 100m. Kuitenkin 15km hujakoilla tavoitin heidät uudelleen, mutta lopussa Lassi ja Timo karkasivat. Heinin sain kukistettua vaivaisella 2 sekunnilla. Aika 1:05.59 mäkiselle reitille juostuna nosti mielialan kuitenkin eniten korkealle.
Syyskuun alussa lähdin taas jo tutuksi muodostuneen porukan kanssa Leville. Koronan takia Ruskamaraton oli typistetty vain 15km ja 25km polkujuoksuiksi, joissa oli max. 500 henkilön osallistujarajoitus. Juoksin treenimielessä 15km, joka sujui ihan suht hyvin, lukuun ottamatta haastavaa alamäkipätkää pois tunturin huipulta. Mulla ei uskallus riittänyt alamäkiin poluilla tykittää ja porukkaa painoikin niissä ohi. Tasaisella sain toki heitä taas poimittua ja olin lopulta M40 sarjan kakkonen ja kokinaiskilpailun kuudes. Polkujuoksusta jäi fiilis yleisesti että ei ole minun juttu, ei sitten ollenkaan. En tykkää varoa askeleitani liikaa ja erittäin vamma-alttiina teloisin niissä todennäköisesti itseni entistä pahemmin. Levillä ja Pallaksen seudulla vietin kisan jälkeen vielä yli viikon. Nyt vain Levin kuuluisat kemut passasin täysin ja keskityin treenaamaan. Vantaan maratoniin oli 5 viikkoa, eikä siitä sopinut käyttää aikaa mihinkään krapulasta toipumiseen.
Viimeistelyt maratonille
Syyskuun puilivälissä palasin Lapista takaisin Vantaalle ja samalla päättyi reilun 2 viikon lomani. Treenit kulkivat ja hyväksi havaitulle mallille vedin 20.9 Espoon rantakympin kovana treeninä aikaan 37.09. Syyskuun viimeisellä viikolla oli vuorossa viimeinen kunnon treeniviikko. Vedinkin siihen 127km hyvällä sykkeellä ja päätin viikon juoksemalla sunnuntaina Pääkaupunkijuoksun (10,55km) aikaan 39.43. Treenit alkoivat olla paketissa. Yllätyksekseni olin ehjä ja vielä tervekin.
Juuri ennen maratonviikkoa juoksin vielä perinteisenä viimeistelytreeninä 12km kiihtyvävauhtisen lenkin, joka kertoi keholle ja mielelle kunnon olevan hyvä.
Vihdoinkin maraton alle 2:50
Kun juoksin Amsterdamissa ensimmäinen maratonini vuonna 2010 aikaan 2:58.55, oli 2:50 alitus ollut enemmän ja vähemmän tavoitteena aina siitä saakka. Vuonna 2013 olin edellisen kerran ollut maratonilla siinä kunnossa, että se oikeasti oli mahdollista, mutta silloin hyydyin Kankaanpään maratonilla kovassa tuulessa aikaan 2:57.32. Se olikin edelleen ennätykseni ennen syksyä 2020. Sen jälkeen oli vaivat kiusanneet enemmän kuin laki sallii ja parina vuonna myös surkean tuurin myötä sairastelut pilanneet valmistautumisen maratoneille.
Nyt kaikki näytti maratonviikolla hyvältä! Olin jo ehkä jollain tavalla asennoitunut, että jos tässä nyt saan jonkun hiivatin taudin niskaani, niin sitten saan. Eipä olisi ensimmäinen kerta. Näin ei kuitenkaan nyt käynyt ja pääsin kisaan hyvin valmistautuneena.
10.10.2020 juostu Vantaan maraton oli myös SM-maraton. Tasokasta juoksuseuraa oli hyvin tarjolla myös kaltaiselleni taapertajalle, koska monet juoksivat nyt täällä kun Euroopan perinteiset suuret syysmaratonit oli koronan takia peruttu. Alusta saakka kulki hyvin ja tasaisesti. Puolikkaan väliaika oli 1:23.34 ja olin jopa hieman edellä tavoitettani. Vielä 30km kohdallakin meno oli yllättävän kevyttä, mutta 33-35km välissä alkoi painaa. Paljoa vauhti ei kuitenkaan hidastunut. Muistan 40km kohdalla ajatelleeni, että reilut 9min. aikaa ja tavoite on saavutettu. En kuitenkaan vielä mitenkään juhlinut, koska joku kramppi tai vastaava voisi vielä pilata homman. 500m ennen maalia työkaverini kannusti ja siinä kohtaa uskoin itsekin tämän olevan voitettu. Maaliin tulin ajassa 2:48.20. VIHDOINKIN! Tätä olin yrittänyt kauan. Kun näin vaimoni maalialueella tunteet nousivat väkisinkin pintaan. Eihän tämä nyt oikeasti kovalle juoksijalle ole aika eikä mikään, mutta itselleni se merkitsi hyvin kauan tavoitteena olevan merkkipaalun saavuttamista ja olihan hieno tunne!!
Vantaan maratonin jälkeinen aika
Tuon pitkäaikaisen tavoitteen saavuttamisen jälkeen otin pitkän aikaa rennosti. Lopuvuodesta aloin tietenkin taas pohtia, että mitähän seuraavaksi. Koronapandemia jylläsi talvella kuitenkin entistä pahempana ja kevään 2021 alkoi olla tunnelmat sitä luokkaa, että kisat tultaisiin perumaan laajalla rintamalla. Tämä vei motivaation pois kunnon treenaamisesta minulla täysin. Olin juuri saavuttanut tuon tavoitteeni, joten ei vain huvittanut alkaa treenata jonnekin kaukaista tulevaisuutta silmällä pitäen. Kesällä 2021 tosin mietin, että nyt aletaan painaa. Olemme suunnitelleet että keväällä 2022 tekisimme pidemmän reissun Las Vegasin seudulle jenkkeihin ja siellä juostaisiin myös Mt. Charlestonin maraton, joka kiehtoo itseäni.
Elokuun alussa kuitenkin sairastuin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut koronavirus, vaan joku perustauti. Kun siitä toivuin, olo oli muuten hyvä, mutta juostessa henki pihisi löysässäkin vauhdissa ja väsyin heti totaalisesti. Alkoi tulla fiilis mykoplasmasta, jonka kanssa taistelin vuonna 2011 kuukausitolkulla. Lääkärissä käynti ja testit vahvistivat tämän. Sain pitkän antibioottikuurin, joka loppui vähän aikaa sitten. Edelleen on kuitenkin todella puolivillainen olo, eikä lenkeillä jaksa yhtään. Täytyy nyt rauhassa katsoa, miten tämä kehittyy. Onneksi tämä ei tullut vuosi sitten, sillä silloin olisi vitutus voinut olla aika äärirajoilla :)
Tulevaisuuden mietintöjä
Tuosta viime vuonna Vantaan maratonilla juoksemastani tuloksesta 2:48.20 jäi kaikesta onnistumisesta huolimatta tunne, että voin kyllä pystyä vielä parempaan. Kuinka paljon, sitä en tiedä. Täytän vuoden lopussa "vasta" 42 vuotta, joten on minulla vielä aikaa ottaa siitä selvää, jos vain motivaatiota piisaa. Moni kaverini on juossut maraton enäätyksensä vasta reilusti päälle 40-vuotiaana, joten ikä ei vielä ole missään nimessä este kehitykselle. Korvien väli ja ehjänä/terveenä pysyminen ovat avainasioita.
Lopuksi
Tämä oli kestävyysjuoksuharrastustani kuvaavan hisrotiikkini viimeinen osio. Jos intoa piisaa naputella, kirjoitan tähän joku kaunis päivä vielä "ekstrana" hieman siitä, mitä kaikkea hienoa tämä harrastus on elämääni tuonut ja millä tavalla muutenkin vaikuttanut.
EXTRA: JUOKSU OSANA ELOA
Kirjoittelin tämän vuoden mittaan 8-osaisen historiikin omasta kestävyysjuoksuharrastuksesta. Tähän kertasin oman elämäni vaiheita, toki niin että juoksuharrastus oli koko ajan kerronnan keskiössä. Kestävyysjuoksu on ollut iso osa elämääni jo 25 vuoden ajan. Harrastus on rytmittänyt arkieloa kivasti. Tietenkin tavoitteelinen harjoittelu on vienyt paljon aikaa, mutta koska touhu on tuntunut mielekkäältä, se on pääsääntöisesti ollut positiivinen "rasite".
Päätin vielä kirjoittaa ikään kuin ylimääräisenä osiona tuon historiikin perään, mitä juoksuharrastus on elämääni tuonut, mitä se on merkinnyt ja millainen vaikutus sillä on ollut yleisesti. Tämän osana selitän myös, millainen olen juoksunharrastajana ja myös millainen henkilönä yleensäkin. Kun kuvaa tärkeitä asioita elämässään, ei tätä voi mielestäni avata ilman, että raottaa myös hieman henkilöä asioiden takana.
Millainen juoksun harrastaja olen?
Kuten näissä teksteistä käy ilmi, olen varonut aika monessa kohtaa kuvaamasta itseäni juoksijaksi. Näin siksi, että en mielestäni ole juoksija. Juoksijat ovat niitä, jotka tavoittelevat huipputuloksia, kamppailevat kärkisijoista, tavoittelevat SM-mitaleita tai jopa arvokisapaikkoja jne. Itseäni kuvailisin mieluummin vaikka sanalla kilpakuntoilija.
Asetan itselleni tavoitteita ja olen valmis harjoittelemaan näiden tavoitteiden eteen. En kuitenkaan niin paljon, että minulla koskaan olisi millään tavalla realistista olla edes kansallisen tason todellinen menestyjä. Enpä kyllä omaa varmaan lahjojakaan tätä tukemaan. Maratonennätykseni 2:48.20 on itselleni ollut aika suuren työn takana, mutta eihän tuolla nyt vielä olla tuloslistoilla kärkipäätä lähelläkään, vaikkapa ihan kotimaan juoksijoita ajatellen. Näin ollen sana juoksija ei ole ehkä oikea termi, vaan tavoitteellinen juoksun harrastaja, jota tuo sana kilpakuntoilija kuvaa suht osuvasti.
Olen aina tykännyt treenata jotain tavoitetta silmällä pitäen. Se antaa motivaatiota tekemiseen. Myönnän, että minun on vaikea harjoitella ihan vain sen takia, että olisin yleisesti hyvässä kunnossa. Jotenkin se vain ei ole riittävä motivaattori. Vuodesta 2005 lähtien tavoite on juoksussa ollut maraton ja siinä hyvän tuloksen saaminen. Olisi ehkä virkistävää koettaa saada muiden virallisten kilpailumatkojen ennätyksiä kovemmiksi, kuten 10km ja puolimaratonin, tai miksipä ei ihan keskipitkien ratamatkojenkin?! Jostain syystä maraton on vaan se the juttu. Olen maantiekympin ja puolimaratonin ennätyksetkin juossut ns. treenikisoissa, joiden perimmäinen tarkoitus oli saada kropalle hyvää maratontreeniä. Koskaan en ole näille matkoille keskittynyt sillä tavalla, että olisin pyrkinyt niillä saamaan parhaan mahdollisen tuloksen. Virallista 10000m ratakilpailua en ole milloinkaan edes juossut, mutta tämä on tarkoitus tulevina vuosina korjata :) Kenties vielä joskus yritän näitä lyhempiäkin matkoja enemmän tosissaan, mutta todennäköisesti maratonin kutsu vie voiton, jos päätän johonkin tavoitteellisesti edelleen harjoitella.
Ei mitään terveysliikuntaa
En todellakaan voi sanoa olevani mikään terveysliikkuja. Pikemminkin päin vastoin. Toki tiedän liikunnan ja urheilun tekevän terveydelle hyvää, mutta tämä ns. terve elämä ei sillä tavalla ole koskaan ollut se päällimmäinen ajatus tekemisessä. Juoksun harrastamisessa minua on lisäksi aika usein huvittanut kun kuulee sanovan, että "aloita juoksu, se parantaa kuntoasi, yleinen vointisi paranee ja edistät terveyttäsi". Joopa joo! Totta kyllä, että kunto kohenee. Yleinen vointikin varmasti kohenee ja olen itsekin usein huomannut jaksavani paremmin mm. töissä kun fyysinen kunto on hyvä. Terveelliseksi en kyllä voi tavoitteellista juoksuharrastusta sanoa todellakaan, ainakaan sanan kaikessa tarkoituksesssa. Voin esitellä vaikka treenipäiväkirjojani vuosien varrelta, niin asia käy harvinaisen selväksi. Kuten tuossa historiikissanikin olen kirjoittanut asioista kaunistelematta, ovat vaivat kiusanneet pitkin matkaa todella runsaasti. Lääkärillä, fysioterapeutilla, osteopaatilla, hierojalla ja milloin missäkin olen joutunut juoksusta aiheutuneita vammoja selvittelemään. Mahtuupa vuosiin muutamia operaatioitakin ja niiden lisäksi lukuisia muita toipilaskausia. Koetan tällä vaan sanoa sitä, että vaikka urheilu on varmasti edesauttanut kehoni teveyttä verenpaineen, aineenvaihdunnan ym. positiivisten asioiden suhteen, niin kokonaisvaltaista tereyttä en voi sanoa juoksun vain edistäneen, koska kroppa tuntuu tuon tuostakin hajoavan kun sitä enemmän yrittää kuormittaa. Vaikka vammat ovat välillä todella turhauttaneet, tiedän niiden kuuluvan lajin luonteeseen. Oma ruho on myös ehkä monia muita herkemmin rasitusvammoille alttiimpi, mutta minkä tuolle tekee. Viisauttakin on vuosien myötä karttunut ja nyt osaa ainakin jotkut jutut tehdä fiksummin. Sanotaan, että urheilija ei tervettä päivää näe ja tavoitteellisen harrastuksenkin suhteen, ainakin juoksun ollessa lajina, tämän kyllä allekirjoitan.
On myös joitakin asioita, mitä en edes halua tehdä fiksusti. Yksi niistä on ruokavalio. En todellakaan rupea koskaan syömistäni vahtimaan, vaikka terveysnäkökulmalta ehkä syytä olisikin. Tykkään syödä kaikkea mahdollista ja usein vieläpä todella runsaasti. Tietenkin tämä on usein näkynyt siinä, että painoni nousee rajusti heti, jos liikunnan määrä laskee. Syöminen vaan on liian kivaa, jotta suostuisin sitä millään tavalla rajoittamaan saati sitten tarkkailemaan. Voisi toki vaikuttaa tuloksiinkin positiivisesti, mutta vähät siitä! Painon pudotuksessakin motto on aina ollut, että paino vähenee liikkumalla ei syömällä. Kilsoja vaan koneeseen niin johan alkaa taas vaakakin laskea. Ja jos ei ala niin so what! Lisäksi uskallaan moneen terveysintoilijaan nähden sanoa, että uskon tapani syödä ja elää olevan tietyllä tavalla jopa paljon terveellisempi kuin näiden kontrollifriikkien. Miksikö? Siksi, että monet stressaavat näistä niin tolkuttomasti. Kun osaa ottaa rennosti, eikä välitä kaikenlaisista vaikutuksista kehoon, elimistön toimintaan jne. myös keho ja mieli toimivat. Olen aina ollut aika lunkki tällaisten asioiden kanssa ja vaikka en varmasti ole mikään esimerkillinen tapaus, väitä välttäneeni monia ongelmia ihan vaan sillä, että en stressaa liikoja.
Pakko tähän paikkaan näistä harjoittelun motiiveista vielä todeta, että peili ja puntari eivät kumpikaan ole ikinä toimineet minulle millään tavalla motivaationa treeneihin. Peilistä katsoo aina sama rumilus ja minut tuntevat tietävät, että ulkonäkööni en nyt muutenkaan liiemmin panosta. Jos vaaka taas näyttää tiettyjä lukemia, tiedän kyllä juoksunkin kulkevan paremmin, mutta muuten tällä ei ole juurikaan väliä. Olenkin vitsaillut tulevani melkoiseksi "tynnyriksi" jos motivaatio joskus urheilemiseen lakkaa ja tämä pitänee paikkansa, sillä siihen malliin ruoka ja herkut kyllä maittavat.
Paheita
Niitähän minulta myös löytyy, eivätkä ne(kään) aina kovin edullisia ole kun mietitään tavoitteita juoksun suhteen.
Välillä tykkään ryypiskellä prosenttipitoista juomaa enemmänkin, eli kansankielellä vetää kunnon kännit. Pystyn myös olemaan askeettisen kurinalainen kun on esim. kova treenijakso menossa kohti maratonia, mutta muutoin on kiva välillä irrotellakin oikein kunnolla.
Nuuskan käyttö on vuosia ollut paheeni! Tietty nikotiini on sen verta addiktoiva mömmö, että siihen koukuttuu pahemmin kuin huumeisiin. Joskus jo yli 20 vuotta sitten aloin nuuskan kanssa toheltaa ensimmäisen kerran. Olin yliopistovuosien jälkeen useita vuosia täysin käyttämättäkin, mutta sitten retkahdin jossain vaiheessa uudelleen, enkä satunnaisia "lakkoja" lukuun ottamatta ole päässyt mokomasta eroon. Tiedetään, erittäin epäterveellistä, eikä se nyt urheiluakaan ajatellen mitään hyvää tee, mutta nuuskan kanssa näpertäminen vaan on ollut kivaa ja kuten totesin, olen pahasti koukuttunut. Ehkä joskus löytyy selkärankaa lopettaa...
Elämykset
Huikean hienoja elämyksiä juoksu on kyllä tarjonnut. Näitä voisin luetella vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka monenlaisia, mutta tässä päällimmäiset.
Pitkän linjan tavoitteet on hienoa saavuttaa. Tämä pätee tietenkin moneen muuhunkin asiaan elämässä, mutta juoksussa on ollut niin selkeä konkretia: treenaat ja teet töitä fyysisesti jonkun tavoitteen eteen. Itselläni se on ollut juoksuharrastuksen alkuvuosia lukuun ottamatta maraton. Ja onhan muuten upea tunne kun kaikkien harmien ja vastoinkäymisten jälkeen saavuttaa tavoitteensa!! Luonteeni on myös sellainen, että tykkään treenata juuri maratonin kaltaisen pitkää puserrusta vaativan tavoitteen eteen, joka vaatii aikaa, mutta palkitsee sitten tekijänsä. Sama pätee muussakin, erityisesti työelämässä, jossa olen valmis työstämään pitkiä ja haastaviakin juttuja päämäärän saavuttamiseksi.
Juoksussa huikeita elämyksiä ovat myös erilaiset kisat ympäri maailmaa. Tämä ei aina tarkoita isoa New Yorkin maratonin kaltaista kisaa, vaan jotkut sympaattiset pienet kisatkin voivat tarjota aivan loistavia kokemuksia. Nautin hyvin monenlaisista kisoista, niin isoista maailman maratoneista kuin Suomen pikkuisista kyläkisoista. Näistä saa niin paljon, fyysisesti mutta erityisesti henkisesti. Maratonien suhteen priorisoin kyllä ulkomailla juoksemista, koska pidän eri maissa ja eri miljöissä niistä. Kun maraton on yleensä ollut aina vielä se päätavoite, on se kiva lähteä hieman kauammas juoksemaan.
Myös omat treenit tuovat ihan tavallisena arkena aivan loistavia elämyksiä. Luonnossa liikkuminen on aina ollut minun juttuni ja nautin hienoista maisemista yli kaiken. Juoksussa saa usein harrastuksen yhteydessä juuri ihailla hienoa luontoa ja ympäröiviä maisemia. Sen parempaa en juuri tiedä. Monet juoksevat nykyään lenkit kuunnellen musiikkia, äänikirjoja tai muuta vastaavaa. Itse en ikinä kuuntele mitään mölytoosaa juostessani. Luonnon äänet ja ympäristö ovat mielestäni paljon nautittavampia, jos korviin ei tunge mitään ylimääräistä lenkin aikana. Varsinkin kevät/kesä lintujen laulun ja muiden luonnonäänien muodossa ovat sellaisia, että korvanapit lentäisivät varmaan lähimpää pusikkoon, jos sellaisista koettaisi korviin joku metelöidä :)
Juoksu ja sosiaaliset suhteet
Monet savoat, että juoksua tai muuta vastaavaa harrastavat ovat yksinäisiä susia. Tämä on loppujen lopuksi todella kaukana totuudesta, ainakin omalla kohdallani. Tietenkin treenaan lähes aina yksin ja viihdyn siinä todella hyvin. Siinä mielessä tuo yksinäisen suden termi toki pitää paikkansa. Mutta juoksuyhteisö on loppujen lopuksi todella hieno, josta olen myös saanut monia erittäin kivoja kavereita ja vielä suuremman joukon tuttavia.
Kisoja kiertäessä olen saanut paljon tuttuja ympäri Suomen. Juoksukisoissa tietenkin on paljon samanhenkistä porukkaa. Koska olen asunut monilla eri paikkakunnilla ja kisannut ympäri Suomea, lähestulkoon joka paikassa törmää aina nykyään tuttuihin. Heidän kanssaan on aina kiva vaihtaa kuulumisia kun tapaa jossain.
Juoksun kautta olen saanut myös hyviä kavereita. Eihän sitä nyt kaikkien kanssa kavereiksi tullakaan, vaan suurin osa samanhenkisestäkin tapaamastani porukasta säilyy ehdottomasti enemmän hyvän tutun asemaan menevinä henkilöinä kuin varsinaisina kavereina, mutta silloin tällöin olen juoksukisan, treenien tai muiden lajiin liittyvien asioiden yhteydessä törmännyt tyyppeihin, joista on kehkeytynyt varsin hyviä ystäviä.
Sosiaalinen ja helposti lähestyttävä
Edelliseen kohtaan liittyen, pidän itseäni aika sosiaalisena tyyppinä, joka tulee hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa ja olen sellainen aika helposti lähestyttävä. Jopa psykologivaimoni on kehunut, että omaan erittäin hyvät sosiaaliset taidot ja ihmetteli joskus, miten tulenkin niin hyvin eri ihmisten kanssa juttuun. En nyt tiedä ihan tuollaisesta erinomaisuudesta, mutta varsin luontevasti saan kyllä yleensä juttua aikaan ihan tuntemattomienkin kanssa. En missään nimessä ole mikään hovin pitäjä, joka haluaa olla huomion ja keskustelun keskipisteenä, mutta tykkään kyllä tutustua uusiin ihmisiin ja aika usein olenkin ehkä se keskustelun avaaja. Eihän nyt kaikkien kanssa tarvitsekaan tietty olla samalla aaltopituudella ja varmasti on niitäkin, jotka eivät meikäläisestäkään aina pidä. Erittäin harvoin minulla on kuitenkaan missään muodostunut mitään kitkoja kenenkään kanssa, joka on tietysti ollut vain hyvä asia esim. työyhteisöissä.
Penkkiurheilija
Jos minä jotakin olen, niin erittäin innokas urheilun fani ja kova penkkiurheilija. Seuraan urheilua televisiosta ympäri vuoden, melkein aina kun siihen on vain mahdollisuus. Myös artikkeleja, uutisia, spekulointeja, tuloksia ja vaikka mitä tulee lueskeltua sekä katseltua.
En nyt aivan mitä tahansa urheilua seuraile, sillä tietenkin tietyistä lajeista on muodostunut suosikkeja. Kestävyysurheilu on jo pitkään ollut myös penkkiurheilun osalta se ykkösjuttu. Erityisesti suuret maratonit, pyöräilyn Ranskan ympäriajo ja triathlonin Havaiji ironman ovat vuosittaisia kohokohtia. Talvilajeista en niin paljoa perusta, mutta ampumahiihto on sillä saralla erityisen kiinnostava laji. Hiihdostakin tulee toki arvokisat yleensä katsottua, mutta muutoin se ei ole itselleni niin merkittävä kun vaikka juoksu, pyöräily ja triathlon.
Palloilulajien seuranta on jonkun verran vähentynyt vuosien mittaan, mutta niistäkin seuraan joitakin erittäin suurella mielenkiinnolla. Tenniksen grand slam turnauksia katson aina ja olihan tennis itsellenikin pitkään ykkösharrastus. Joukkulajeista yksi on aivan ehdottomasti muiden yläpuolella: se on amerikkalaisen jalkapallon NFL!! Sitä katson ja seuraan koko kauden aina ensimmäisestä kierroksesta syyskuun alusta lähtien aina helmikuussa pelattavaan Super Bowliin saakka. Ja NFL:ssä minulla on todella pitkään ollut jo selkeä suosikkijoukkuekin: Green Bay Packers, jonka innokkaaksi faniksi tunnustaudun. Kotoa löytyy pelipaitaa, lippista ja pipoa. Kun Green Bayn peli tulee töllöttimestä, istunkin aina kotisohvalla pelipaita päällä :)) Jalkapalloakin katson jonkun verran, lähinnä arvokisat ja mestareiden liigan pelejä. Sen sijaa jääkiekosta en oikeastaan katso muuta kuin satunnaisesti NHL:n pelejä ja olympialaiset, jos NHL pitää taukoa niiden aikana. MM-kisathan lätkässä on täysi vitsi, kun parhaat pelaa silloin juuri Stanley Cupista, eli niillä kisoilla ei ole mitään arvoa, enkä jaksa koskaan katsoa lainkaan.
Yhteenvetona voikin hyvin sanoa, että omien harrastusten ja aktiivisen penkkiurheilun huomioiden, urheilu on varsin iso osa elämääni. Juoksun lisäksi harrastan satunnaisesti toki silloin tällöin myös muita lajeja.
Lopuksi
Tämä oman historiikin kertominen on ollut ihan mukavaa puuhaa naputella tekstin muotoon. On myös kiva lukea aina muidenkin tekstejä hieman vastaavista jutuista tai sitten vaikkapa kisaraporttien, treenileirien kuulumisten ym. muodossa.
Tuskin tätä netin ihmeellisestä maailmasta kovin moni lueskelee, mutta onpa nyt tullut kirjoitettua. Mukava myös muistella kaikkia vanhoja tapahtumia. Nostalgia on hieno juttu ja palaan mielelläni vahhoja fiilistelemään.
Blogia kirjoittelen varmasti jatkossakin jonkun verran. Yleensä olen tänne treeneistäni ja kisoista kirjoitellut. Juuri nyt kunto on aivan pohjalukemissa, mutta kyllä motivaatio hieman on alkanut taas päätään nostamaan. Ensin vain pitää treenata pitkään, että jaksaa oikeasti taas treenata. Aika näyttää, mihin tulevaisuus minut vie, mutta innolla odotan. Vastoinkäymisiä varmasti tulee jatkossakin, ne on vaan kohdattava ja jatkettava eteenpäin. En osaa varmuudella sanoa, tulenko aina jatkamaan juoksun harrastamista?! Iso osa eloa se on ollut pitkään, joten ei sitä ilmankaan helposti osaa olla. Tavoitteitakin varmasti itselleni asetan ja niiden eteen on mukava taas aloittaa treenailemaan kun siltä tuntuu. Urheilun seuraamista en lopeta koskaan, se on vissi ja varma juttu!
Nyt olen muistelut tänne muistellut, sekä hieman valoittanut henkilöä näppäimistön takana. Palaan treenien ja tekemisten suhteen asiaan sitten kun asiaa on.
